»Ei, äiti», sanoi Tine, yhäti samalla äänellä joka niin peloitti matami
Bøllingiä: »minä nukun ylisillä».
Hän valmistautui menemään levolle. Ajatuksissaan hän asetti tuolit niin kuin ne olivat olleet hänen lapsuudessaan. Hän otti hyllyltä kynttilän ja sytytti sen; ja äkkiä oli kuin hän olisi herännyt: hän näki kaikki ympärillään, ja tiesi, että kaikki oli tapahtunut.
Hän näki tuvan ja vanhat tutut huonekalut, ensimmäistä kertaa moniin aikoihin — isänsä ja äitinsä, heidät, jotka hän nyt oli jättävä.
»Kuinka sinä huokaat, lapsi», sanoi matami Bølling ja siveli lempeästi hänen hiuksiaan: »kuinka sinä huokaat».
Tine painoi äidin käsiä lujasti hiuksilleen, ikäänkuin pitkään hyväilyyn.
»Niin, äiti, niin, äiti», kuiskasi hän ilmaan.
Kauan aikaa seisoi hän isän vuoteen ääressä. Kaikki hänen liikkeensä olivat hitaita ja viipyviä, ikäänkuin hän olisi hillinnyt niitä ja itse pitänyt niitä silmällä.
Hän suuteli äitiä hyvästiksi ja viivyttelihe vielä hetkisen; sitten hän nousi ylisille. Hän kantoi varovaisesti kynttilää kulkiessaan ulkovinnin poikki — lattialle levitettyjen olkien takia — ja saapui huoneeseensa.
Hän katseli kaikkea, uutimia, jotka olivat käyneet harmaiksi ja likaisiksi, lattiaa, joka oli kulunut monien askeleista, vuodettaan, jossa vieraat miehet olivat maanneet.
Täällä hän oli elänyt koko elämänsä.