Hän lähti huoneesta, nyykäyttäen pari kertaa hiljaa päätään, ja nousi vaunuihinsa.
Joukko oli poissa, ja ylt’ympäri oli jälleen hiljaista. Jähmettynyt maa lepäsi kuin kuollut.
Eräät vaunut vyöryivät miltei piispan vaunuihin kiinni, niin että piispa pisti päänsä esiin, katsoakseen kuka se oli.
Se oli matami Esbensen, joka siinä määrin kauhistui nähdessään piispan, että suorastaan alkoi niiata heiluvissa kieseissään. Hän oli tulipunainen ja rehkiintynyt. Hän oli alituiseen toimessa: näinä kauhun aikoina tapahtui kaikki yhteen menoon.
Hän niiaili niiailemistaan, kunnes oli ehtinyt sivutielle.
Mutta piispa veti päänsä takaisin, tuntematta häntä.
Hänen edellään ajoi rouva Appel. Hän istui yksin korkeissa, eriskummaisissa ajoneuvoissa, ja tuuli tarttui hänen pitkään huntuunsa, nostaen sen korkealle — yli tien.
Mutta matami Esbensen istui ja käänteli yhä päätään nähdäkseen vielä »hänen korkea-arvoisuuttaan», ja ajaa keinutteli täyttä vauhtia kieseissään tietä pitkin, — pois omiin toimiinsa.