Kirkossa veisattiin jälleen — voimakkaina kaikuivat nuo monet äänet.
Piispa ei liikahtanut.
»Entä uhrikaritsainen?» kysyi Isak huolissaan, vaikka itseänsä vainen oli tultu uhraamaan. Oman nuoren elämän tähden uhriveistä hän säikkyi häntä uhkaavaista, kysyi uhrikaritsaista.
Täss' on uhrikaritsainen, kuuluu Jeesuksemme ään', säätänyt on taivahainen isä uhripäivän tään. Syömmessäni vapisen vuoksi hetken hirmuisen. Mutta koko mailman tähden verikuoloon, syytön, lähden.
Laulu taukosi, mutta piispa seisoi yhä hiljaisen vuoteen ääressä.
Kirkkotarhasta kaikuivat rätisevät kunnialaukaukset yli haudan.
Kansaa tulvasi pois kirkkomaalta, ja torilta alkoi kuulua ääniä. Papit tulivat takaisin, vähäpuheisina ja hämmästyneinä. He olivat tunteneet piispan vaunut.
Mutta kun kaikki vielä seisoivat etuhuoneessa, avasi hänen korkea-arvoisuutensa oven ja astui ulos. Hän nyykäytti hiljaa päätään kaikille, ja papit kumarsivat äänettöminä.
Piispa ojensi kätensä vanhalle Götschelle ja sanoi lempeästi:
»Bølling-raukkamme.»
Ja alentaen ääntään, äkillisen liikutuksen valtaamana, hän sanoi, vieden nopeaan ja miltei suonenvetoisesti kätensä silmilleen:
»Niin, niin — katso, me olemme vain Sinun palvelijoitasi — auta meitä ymmärtämään Sinun todistuksesi.»