»Minä kuulin surustanne ja tahdoin tulla teitä katsomaan», sanoi piispa hitaasti ja lempeästi ja puristi hänen molempia vapisevia käsiään. »Se lapsi parka teidän lapsi parkanne.»
Matami Bølling kohotti silmänsä piispan puoleen, ja kuvaamaton hymy levisi kuin äkillinen valo hauen kasvoilleen…
»Oi Jumala, oi Jumala», kuiskasi hän ja suuteli piispan käsiä.
Piispa veti kätensä pois ja astui Tinen luo. Kauan aikaa seisoi hän näin, silmät kiinnitettyinä noihin jäisiin kasvoihin, aivan kuin tuskaiseen hartauteen vaipuneena.
»Niin», sanoi hän ja nosti ristityt kätensä miltei päänsä tasalle: »Jumala antakoon meille anteeksi — Jumala antakoon meille kaikille anteeksi.»
Matami Bølling oli painanut päänsä kuolleen tyttärensä tyynylle. Ja pelokkaana ja hyvin hiljaa, ikäänkuin olisi saanut itse korkeimman tuomioistuimen vapauttavan tuomion, kuiskasi hän, painaen jälleen huulensa piispan käsille:
»Ja saavatko kellotkin soida?»
Piispa nosti päätään.
»Miksi eivät soisi?» sanoi hän. »Pitäähän hänen saada kuulla omat kellonsa viimeistä kertaa.»
Matami Bølling lyyhistyi maahan ja itki, ja piispa taputti häntä päähän.