Kaksi taistelee — eikä taistelu kai milloinkaan täysin taukoa — kaikissa näissä sanoissa: minun vanha sukuni ja Sinä, joka tulit siihen, uutena ja vieraana. Sinä kannoit sen nimeä intomielisellä hellyydellä. Sinä rakastit sitä niinkuin minäkin. Sata vuotta oli se kasvattanut valtiomiehiä, joita maa ei ole unhottava, kuuluisia lääkäreitä, jotka polvesta polveen olivat suurimmat ja enimmin rakastetut pohjoismaissa.
Mutta sittemmin tulivat sen pojat papeiksi, sillä he pyörtyivät nähdessään verta, ja toimettomiksi raukoiksi, joitten tyhjät aivot vaativat keinotekoista lämmitystä.
Sinä kerroit minulle usein sukuni kunniasta. Eräs sen suuria lääkäreitä jätti minulle kertomuksen kaikista sen erheistä ja sairauksista: hän tahtoi punoa — opiksi — lankansa sukuhistoriaan.
Oma sukuni se varmaan minussa kirjoitti niin paljon, paljon — nuoruudessani.
Mutta myös Sinä, Äiti, kirjoitit oman osasi.
Stella Høeg ja Nina ja Agnes neiti ja Katinka rouva — he ovat sinun vertasi. He ovat sinua ja vain sinua. He ovat Sinun riemusi ja Sinun surusi lapsia. Heillä on Sinun kasvosi ja Sinun äänesi. Kun he rakastavat ja kärsivät, rakastaa ja kärsii Sinun sydämesi. He menivät nuorina hautaan kuten Sinä, Sinun murheesi takia.
Ja jos he elävät — edes jonkun lyhyen vuoden — et Sinä sillä aikaa saa joutua unhotukseen.
Tämän kirjan lehdelle piirrän nimesi, muistoksi siitä valoisasta ajasta ja kodista, joka häämöttää aivan kuin äkkiä suljetun oven takaa. Niinkuin vainon aika tuhosi vanhan kotimme, niin tulivat piankin onnettomuudet ja kuolema meidän luoksemme.
Herman Bang.