Tine juoksi juoksemistaan, itkien, vaunujen kupeella, ja rouva Berg huusi viimeiset sanat kovalla äänellä pimeään ja tuuleen:
»Panettehan kuntoon — sinisen huoneen — — — illalla — — vielä tänä iltana.»
»Panen, panen», vastasi Tine; hän ei voinut puhua kyyneliltään.
»Ja sano terveisiä — sano terveisiä», huusi rouva Berg itkunsa keskeltä; tuuli vei hänen sanansa. Vielä kerran juoksi Tine vaunujen viereen tahtoen tarttua hänen ojennettuun käteensä, mutta ei yltänyt siihen enää. Sitten hän pysähtyi, ja vaunut katosivat äkkiä pimeyteen, ikäänkuin suuri varjo. Niiden ääntä ei enää kuulunut.
Tine palasi kotiin puistotietä, pihan poikki, jossa metsästyskoirat ulisivat hiljaa. Hän avasi oven käytävään: se oli niin autio tyhjine naulakkoineen ja Herlufin leikkikalunurkkauksineen, josta kaikki oli viety pois. Hän meni keittiöön, jossa käryävä talikynttilä lekotti illallisjäännösten keskellä.
Renkituvassa istui väki hiljaa pöydän ympärillä, Lars pöydänpäässä.
»Minulla on terveisiä», sanoi Tine puoliääneen, ja taas tuli hiljaista. Vain Maren, joka esiliina päähän kiedottuna oli kuin tutiseva nyytti, päästi uunin luota pari pitkäveteistä valitusta.
»Niin», sanoi Lars miettiväisenä kotvan kuluttua: »he ovat siis poissa», sanoi hän, ja torppari nyykäytti myönnytykseksi.
»Sitte kai meidän on pantava kuntoon metsäherraa varten», sanoi Tine, matalalla äänellä kuin ennen, ja lähti huoneesta sisäkkö Sofin seuraamana, jonka piti olla apuna.
Käytävässä hän avasi oven arkihuoneeseen. Lamppu paloi rauhallisesti tyhjällä pöydällä, ja ovet, jotka veivät muihin huoneisiin, olivat avoinna: aukot ammottivat kuin kolme hiljaista ja tummaa kitaa autiota huonetta päin.