»Ompelupöydän hän otti mukaansa», sanoi Sofi. »Niin», huokasi Tine. Paikka korokkeella oli tyhjä. »Ja kuvat», sanoi Sofi osoittaen sormellaan.
Peilin ympärillä näkyi tapetissa vaalenneita läikkiä; niiltä kohdin oli kuvat otettu alas.
Itku oli nousta Tinenkin kurkkuun, ja hän kääntyi pois: »Ehkä me sitte alkaisimme», sanoi hän, ja he nousivat kynttilät kädessä portaita pitkin makuuhuoneeseen. Parivuoteet seisoivat vierekkäin; niitä verhosi yhteinen peite, sama, jonka Tine oli virkannut viime jouluksi. Jalkopäässä seisoi Herlufin sälevuode tyhjennettynä.
Nähdessään tuon tyhjän vuoteen alkoi Sofi uudestaan itkeä. Talikynttilä kädessä rupesi hän muistuttele maan poikasen ensi aikoja; hän oli ollut Herlufin ensimmäinen hoitajatar, eikä hänelle koko maailmassa ollut muuta poikaa kuin Herluf.
»Hän oli tuskin syntyny, kun minust tuli hänen lapsenpiikans», sanoi hän juutinmaanmurteellaan, johon kuului merkillisen puristettu puhetapa: oli kuin hänen olisi ollut vaikea oikein saada auki suunsa, ja hän nielaisi kielen useimmat e-äänteet.
»Hän ei antanu muiden kantaa itteäns kuin minun ja rouvan» — hän nyyhkytti joka sananvälissä — »ei, hän ei antanu…»
»Minä olen sitt kantanu hänet kerran jos toisenkin rouvan tykö», sanoi hän, »aamuisin… silloin hän tahtoi päästä rouvan tykö» — hän hymyili äkkiä kyynelten lomitse — »sinne lämpimään, pojanressukka», lopetti hän ja itki taas.
»Niin», sanoi Tine, joka istui vuoteen syrjällä.
Hän ajatteli talviaamuja, jolloin hän huivi päässä juoksi tänne, päivän sarastaessa. Hän löi kämmenellään kolme kertaa makuuhuoneen oveen, herättääkseen rouva Bergin ja Herlufin, jotka nukkuivat makeassa unessaan.
Rouva Berg pääsi unisena istumaan vuoteessaan. »Se on Tine, se on
Tine», huusi hän lyöden käsillään tyynyyn.