»Nyt saatte rasvan ämpäreihin.»
He ammensivat suurella kauhalla ämpärin toisensa jälkeen täyteen.
»Mikä autuas haju», sanoi eräs vaimo ja hykerteli niin kotoisasti kuin kissa tulen edessä.
»Niin, niin, ihan nenää kutkuttaa», sanoi rouva Berg, joka lakkaamatta nauroi ilosta ja tyytyväisyydestä.
Viimeinen oli saanut osansa, ja vaimot alkoivat vähitellen lähteä.
»No niin, niin, — no niin, niin», Tine sai Anen kiitokset loppumaan — hän meni viimeisenä ämpäreineen ja makkaroineen, jotka olivat pakatut nyytiksi.
Kun he tulivat takaisin pesutupaan, oli Sofi asettunut kunniapaikalle — rouva Bergin tuolille, aivan lampun alle.
»Niin — olen kuullu siit ennen», sanoi hän. »Olen ennen kuullu siit» — ja hän kurkotti päänsä veriämpärin yli himoten kuulla siitä vielä kerran.
Toinen palvelustytöistä kertoi Lars Eriksenin valekuolleesta tyttärestä: hän oli noussut istumaan paareilla, aivan yht’äkkiä keskellä ruumishuonetta, kirjailluissa käärinliinoissaan.
… Kun Tinen oli mentävä kotiin, tahtoi metsäherra saattaa häntä.
Mutta hän juoksi yksinään: olihan kuutamo ja aivan valoisa.