»Että kaksi on yhdessä, luulen — ja ovat iloisia», sanoi hän hiljemmin. Ja he istuivat molemmat ääneti, tulen edessä, kunnes menivät sisään sytyttämään kuusta.
Metsäherra ja rouva Berg ja Tine istuivat ja juttelivat, kunnes viimeiset kynttilät olivat palaneet loppuun: he puhuivat joulupidoista ja uudenvuodenvierailuista; nyt vasta oli vallan villittyä, nyt uudenvuoden jälkeen ajohevoset eivät kerinneet seisomaan päivääkään tallissa.
Rouva Berg alkoi hyräillä virttä, ja he lauloivat puoliääneen, hän ja
Tine, virren »kolmesta kuninkaasta», katsoessaan kuusta.
Herluf istui ääneti isän jalkojen juuressa ja katseli katselemistaan kynttilöitä.
»Isä, nyt joulu on mennyt!» huudahti hän samassa; jäljellä olivat vain kaikkein viimeiset kynttilät, ne, jotka hänen oli puhallettava sammuksiin. Mutta Sofin piti tulla sisään katsomaan sitä — ja kaikkien muiden niinikään: hän juoksi ulos ja toi kaiken väen tullessaan, aina Hans torpparia myöten. He tervehtivät »hyvää iltaa» ja jäivät seisomaan rykelmässä oven suuhun, sinisissä tallukoissaan.
Puu ja huone olivat puolipimeät; kuusi tai kahdeksan ainokaista kynttilää lekotti vielä.
Berg nosti Herlufin ylös, ja poika puhalsi: »Puh — puh — nyt on joulu mennyt…»
»Puh nyt on joulu mennyt», puhalsi hän, ylpeästi, ikäänkuin hän jokaiselta kynttilältä, minkä sammutti, kaikkivaltiaasti olisi johdattanut joulua ovelle. Toiset katselivat herkeämättä kynttilöitä.
»Viimeinen!» huusi rouva Berg. »Viimeinen.»
Nyt oli viimeinen sammutettu, ja oli pimeä, kun isä hiljaa laski Herlufin takaisin lattialle. Rouva Berg tarttui metsäherraa käsipuoleen, ja ääneti lähtivät kaikki huoneesta.