Ja hän jäi istumaan isänsä viereen, tuijottaen eteensä suurin silmin.
Fangel oli viimeinen, joka sai turkin ylleen; hänen oli vaikea löytää hiha-aukkoja. Kun hän tuli pihaportaille, kompastui hän johonkin porrasaskelmalla. Se oli kappalainen joka istui kokoonlyyhistyneenä keskellä portaita.
»Mutta, hyvä ihminen», sanoi tohtori, »aiotteko paleltua kuoliaaksi?
Ihminen — nouskaa toki ylös!» Ja hän ravisteli toista.
Mutta oli kuin pieni kappalainen ei olisi sitä huomannut. Kääntäen kääpiökasvonsa, jotka olivat kuin valvomisen kuihduttamat, miltei Fangelin kasvoihin kiinni, sanoi hän vain:
»Mutta — mitä Jumala siis tahtoo tehdä Tanskalsilleen?»
Ja vanhan Fangelin omia silmiä kirveli, kun hän astui vaunuihinsa, autettuaan kappalaisen matkalle.
Piispa oli vielä yksin. Kauan aikaa hän seisoi ja katseli hävitettyä huonetta, jossa uutimet olivat irtautuneet tuulessa, jossa jätetyt lasit ja maljat ja piiput olivat sirotettuina ylt'ympäri — aivan kuin ensivuoden keltanokka-ylioppilaiden jäljiltä. »Lehti» oli pudonnut lattiaan ja lepatti vedossa ylös ja alas. Piispa otti sen ja luki sitä tuokion ajan, ja samalla kun tuon vanhan »taantumusmielisen» kasvot vääntyivät ivasta tai tuskasta, käänteli hän kääntelemistään lehteä kädessään, niin että siitä muodostui kuin pitkä piiska, ja hän antoi sen jälleen vaipua, alas tyhjien lasien väliin.
Sitten hän havahtui ajatuksistaan ja meni sohvan viereen. Kunnioittavasti hän nosti ylös kuninkaan kuvan, varovaisesti, lampun valon langetessa kasvoilleen, hän irroitti lasisirpaleet, pala palalta, ja ripusti kuninkaankuvan paikoilleen.
Pienet liput hän kiinnitti sen yläpuolelle.
Sitten hän kohotti katseensa ja antoi sen levätä kuningas Fredrikin kuvassa.