»Eiköhän vain», vastasi verkalleen vierustoveri, nousi ja liittyi kolmen neljän muun upseerin seuraan, jotka keskellä huonetta kiersivät aina samaa kehää, omituisesti vaappuen, ikäänkuin keinuvalla laivankannella.
Muutoin ei kuulunut muuta kuin korttien ikuinen läiske; ikkunan luona oli jälleen alettu pelata päivällisen jälkeen. Tine tuli kahvitarjottimineen.
»Kiitos, herra luutnantti», sanoi hän, »kiitos». Ovien kohdalla oli aina sivuutettava joku pari luutnantinsääriä, kun oli mentävä tai tultava.
Pihalla syntyi äänekäs nauru, ja upseerit tulvasivat ikkunoihin. Wrangel oli kadottanut kiväärinsä. »Wrangel» oli eräänlainen linnunpelätti, jonka väki oli kyhännyt katonharjalle parista seipäästä, hatusta ja vanhasta vaipasta; luuta oli ollut kiväärinä — nyt oli tuuli repinyt sen irti ja heittänyt maahan.
Sotilaat pihalla nauroivat täyttä kurkkua ja samoin upseeritkin, kunnes palasivat paikoilleen ja keskeytetty whisti-peli aloitettiin uudelleen.
Tine oli kahvineen ehtinyt puutarhamajaan, jossa pari kapteenia istui vuoteillaan, tuijottaen tylsinä ojennettuihin sääriinsä taikka johonkin olemattomaan; puutarhassa kiersi kaksi upseeria ympäri kenttää, väliin myötä-, väliin vastapäivää, ettei alkaisi pyörryttää, kädet taskussa ympäri, aina vain ympäri. Nyt he olivat kiertäneet kenttää tunnin ajan.
Kapteenit havahtuivat Tinen tulosta. Upseereilla oli aina jotain sanottavaa hänelle, ja hänellä vastattavaa. Pari heistä, joilla oli olkalaput, tuli aina hänen luokseen ja jutteli hänen kanssaan; missä työssä hän ikinä olikin, ulkona tai sisällä — aina he olivat läsnä. »Tässä saa kukin olla tulessa, tyttöseni», sanoi kievarin Tinka Tinelle ja löi rintaansa. Tusinan verta luutnantinsilmiä oli aina heihin kiinnitettynä.
»Ja miksikäs ei ne sitä saisi?» sanoi Tinka ja kohotti hartioitaan. Hän antautui anteliaasti suudeltavaksi ovien takana.
»Niin, tänään se siis tapahtuu, neitsyt Bølling» sanoi toinen kapteeneista ja pääsi vuoteesta.
»Niin — kello kuudelta, eikö niin?» sanoi Tine ja hymyili siinä seisoessaan.