Kapteeni nyökäytti päätään ja ojensi itseään hiukan: »Niin, ja se on hyvä», sanoi hän. »Saadaan ainakin jotain muutosta», selitti hän matalammalla äänellä; ja hän seisoi siinä tuokion katsoen eteensä, ikäänkuin olisi nähnyt ne ikuiset vallitukset, joita he nyt, viikosta viikkoon, olivat lähteneet puolustamaan ja joilta he olivat palanneet kotiin; myrskyssä ja sateessa ja pakkasessa, tähystelypaikoilla päivisin, vartiopaikoilla öiseen aikaan — aina vain odottaen, tuskin laukaustakaan ampuen.
»Mutta kerran se ainakin tapahtuu», sanoi hän ja laski kupin hiukan tylysti luotaan.
»Tänään on sitten luutnantti Bergin vuoro päästä majoitukseen», sanoi toinen kapteeni.
»Niin», sanoi Tine ja hätkähti hieman, »tänään tulee metsäherra kotiin — kello kuudelta», ja hän nyykäytti päätään kaksi kertaa, katsoen suoraan eteensä ilmaan.
Tine kääntyi ja meni tarjottimineen. Käytävässä, joka oli täynnä päällysvaatteita ja laukkuja ja matkatavaraa, istui pari upseeria laukulla häntä odottamassa; heidän oli tapana pysäyttää Tine hetkiseksi siellä ja laskea leikkiä hänen kanssaan, kun hän noin kulki edestakaisin. Mutta tänään hän riensi heidän ohitseen.
»Minä menen kotiin», sanoi hän vain ja nauroi, irroittaen jonkun käsivarren; hän sai aina niin helposti jonkun luutnantin käsivarren puolittain ympärilleen.
Vähän myöhemmin tuli hän pihan poikki, harteillaan liina, jota tuuli liehutti. Kun hän oli päässyt puistokujan päähän, juoksi luutnantti Appel puutarhan aidan yli hänen luokseen: »Saanko saattaa teitä?» kysyi hän kovalla, miltei lapsekkaalla äänellä ja alkoi kulkea Tinen sivulla.
Appel oli kaikkein nuorimpia, oli juuri tullut armeijaan, niin ettei hän ollut vielä ollut Dannevirkessä eikä koskaan tulessa. Muitten upseerien parissa hän ei milloinkaan avannut suutaan, istui vain, hämillään tai uneksuen, itsekseen, ja hymyili min omituisesti suurine silmineen, ikäänkuin olisi nähnyt jonkun näyn; taikka myöskin nousi hän ja meni äkkiä ja ilman mitään syytä huoneesta, alas lammelle, jossa oli yksinäistä, kiertäen sitä, lakkaamatta.
Siellä hän oli kerran tavannut Tinen, tämän tullessa kotoa, yli aidan, ja hänen kanssaan oli nuorukainen alkanut puhua — puolittain pelokkaasti taikka viipyen siitä, josta hän aina ja lakkaamatta puhui. Viborgista ja kodista.
»Siellä kulkee tie järven ympäri — millainen ihana järvi», sanoi hän ja hymyili, ikäänkuin olisi äkkiä nähnyt sen edessään, auringossa päilyvänä; »se on nuorien tyttöjen kävelytie, he kulkevat siellä iltapäivisin tai sunnuntaina, kirkosta tullessaan, aina parittain — he kulkevat aina parittain Viborgissa», sanoi hän…