Sitten hän vaikeni, hetkeksi, yhä hymyillen.
»Voi, nuoret tytöt ovat niin kauniita Viborgissa», lopetti hän sitten harvakseen ja vaikeni taas.
Sen päivän jälkeen hän saattoi aina Tineä; useimmiten hän tuli hämärissä; Tine istui metsäherran huoneessa — siellä hän sai edes hiukan rauhaa — ja oli koettanut kirjoittaa rouva Bergille; sitten tuli Appel ja istuutui ja jutteli, ja Tine jäi istumaan kädet sylissä, ajatellen itsekseen kirjettä ja sitä, oliko hän vain muistanut kertoa kaikesta: metsäherrasta ja kaikesta muusta…
Appel istui ja kertoi:
Oli joulun aika; he olivat olleet tanssiaisissa; yö oli tähtikirkas ja he olivat kulkeneet kotiin — herrat ja naiset — kaikki suuressa ryhmässä — sillä niin oli tapana Viborgissa — — kotiin Appelin vanhempien luo, juomaan viiniä, kaikin… Ja he jäivät sinne, aamuun asti…
»Niin, niin», sanoi Tine, kun Appel vaikeni, »hän ja te sovitte kyllä yhteen, luutnantti».
Hän naurahti, kunnes Appel nousi äkkiä ja alkoi kulkea edestakaisin, aina pimeään nurkkaan saakka; häntä vaivasi uudestaan tuo ajatus, josta hän ei uskaltanut puhua — ei kenellekään, ja joka lakkaamatta häntä kalvoi: ajatus »tulesta» ja »kun se tapahtuu», ja millaista silloin lienee, kun se tapahtuu.
»Milloinkahan hyökkäys inahtaa alkaa?» sanoi hän ja jatkoi kulkuaan.
Hän istuutui jälleen, mutta kauemmaksi Tinestä, ja sanoi taas:
»Sillä joskus sen toki täytyy alkaa!» Ja he olivat molemmat vaiti, hämärässä.