… Tänään he kulkivat ääneti pitkin tietä. Tine kulki niin nopeaan, että miltei juoksi.
»Ja nyt on siis meidän vuoromme», sanoi Appel äkkiä, kuin nykäisemällä.
»Niin», sanoi Tine vain. »Nyt on teidän mentävä.»
»Ja sanotaan että 'heitä’ odotetaan», sanoi Appel, joka kulki hitaasti ja katsoi alas maahan.
Tine ei kai oikein kuunnellut. Oli niin monta asiaa, jotka piti muistaa juuri viimeisinä tunteina, ennenkuin metsäherra tuli kotiin; ja osastothan marssivat aina pois ja palasivat jälleen; ja nyt oli jo niin kauan sanottu, että heitä voitiin odottaa…
»Missä osastossa te menette?» kysyi hän vain.
»Toisessa», sanoi Appel, ja polttava puna puhkesi äkkiä hänen kasvoilleen.
Hän vaikeni ja he kulkivat hetkisen aikaa; sitten hän sanoi, katsellen eteensä ilmaan, kaksi kertaa:
»Sittenhän siellä kerran on — sittenhän siellä kerran on.»
Tine juoksi koulunportaita ylös, ja Appel kääntyi ja kulki kievarinkujaa pitkin. Hän ei tahtonut tavata ketään — hän tahtoi olla yksin; hän ei ollut varma itsestään; ja hän kulki kulkemistaan, edestakaisin, samaa lyhyttä välimatkaa molempien pikku talojen välissä edestakaisin, aivan kuin olisi askeleillaan tahtonut mitata sen, ja hänen päässään oli vain yksi ainoa ajatus: nyt se on edessä, nyt on mentävä — — tuli, tuli, — ja hän tarrautui kiinni tähän sanaan.