Tine meni sisään huoneeseen, jossa istui upseereja niinkuin metsäherrantalossakin. Vierashuoneessa, jonka ovi oli avoinna, makasi pari kapteenia vuoteilla, virkatakit auki napitettuina.
Matami Bølling pesi keittiössä. Hän näytti niin lopen väsyneeltä, silmänympärykset täynnä pieniä ryppyjä. Hän oli lakkaamattomassa sodassa »kaikkea sitä likaa» vastaan kodissaan — sitähän kulkeutui saappaitten mukana lattioille ja päällystakeista seiniin ja piipuista pöydille — nurkkia myöten.
»Tässä ei kohta ole mitään paikkaa missä itse olla», sanoi hän: »Mutta eihän meidän pitäisi valittaa, eihän meidän pitäisi valittaa.»
Hän oli istuutunut, mutta nousi jälleen. Hän oli muistanut jotakin, mitä hänellä oli metsäherraa varten:
»Hänhän tulee kotia tänään», sanoi matami, »hänhän tulee kotia tänään».
Sitä varten Tine olikin tullut. Matami Bøllingin oli tapana valmistaa jotakin erikoista niinä päivinä, jolloin metsäherraa odotettiin; metsäherran talossa ei sellaiseen voinut olla aikaa, siksi paljon majoitusväkeä oli siellä.
Äiti toi kulhon. »Eihän se ole juuri mitään», sanoi hän. »Mutta mitenkä sitä laittaisi, tyttöseni, mitenkä sitä laittaisi?»
»Ja Bølling, ja Bølling» — matami sanoi nyt kaikki asiat kahteen kertaan, se johtui aivojen väsymyksestä — »menehän hänen luokseen, tyttöseni, menehän hänen luokseen».
Vanha Bølling istui makuuhuoneessa — ainoa paikka joka oli jäänyt heitä itseään varten — ikkunan luona. Hän ei ollut jaksanut toipua siitä yöstä, seitsemättä päivää vasten — hän laahasi niin raskaasti oikeata jalkaansa, ja luomi ei tahtonut nousta oikealta silmältä.
Tine istui metsäherran kulho sylissään. »No, kuinka te tulette toimeen siellä alhaalla?» sanoi isä; myöskin puhunta oli käynyt hiukan kankeaksi.