Tine kertoi kaikesta reippaalla äänellä, kietoen vaippaa paremmin isän säärien ympärille. »Sinä et saa vilustua, isä», sanoi hän, »sinun täytyy pitää vaippa ympärilläsi».
Ja hän kertoi.
Sisähuoneissa alettiin varustautua matkaan; koko talosta, ylhäältä ja alhaalta, kuului melua.
»Heidänhän on nyt lähdettävä rintamalle, isä», sanoi Tine hänen korvaansa.
Mutta Bølling, joka ei kuunnellut enää, sanoi vain kankealla kielellä: »Niin — mikähän tästä kaikesta tulee?» ja tuijotti Tineen tyhjin katsein.
Tine seisoi ja silitti hänen tukkaansa ja hymyili: »No, isä, kaikki voi käydä hyvin vielä — täytyy ainakin toivoa.»
Tine meni ulos portaille. Kievarin edusta oli täpötäynnä sotilaita, jotka viime hetkessä tinkivät tupakkaa ja saivat kenttäpullonsa täyteen. Pensaikkojen takaa, kaikista taloista, tuli osastoja, ja merkinannot kaikuivat, kutsuvina ja äänekkäinä, yli seutujen.
Alhaalla, sepän pienen peltotilkun kohdalla, seisoi kansanjoukko. Komea vihreä ruis aaltoili tuulessa, miesten pohtiessa viljan laatua.
»Lihavaa maata tämä», sanoi eräs painavasti.
»Nii-in», vastasi toinen verkkaan.