»Mutta niin hedelmällistä kuin Lollannin maa ei se sentään ole», lisäsi kolmas.
»E-ei, niin hedelmällistä kuin Lollannin ei se sentään ole», toisti toinen hitaasti, ja he seisoivat kaikin hetkisen ääneti, katsellen vihantaa peltoa, kivääreihinsä nojautuneina.
»Hyvästi, äiti», huusi Tine, jonka jälleen piti mennä, portailta.
»Hyvästi, terveisiä metsäherralle», vastasi matami Bølling, joka juuri katosi ovesta.
Tine kulki torin poikki, tervehtien ja nyykäyttäen päätään hyvästiksi — hänhän tunsi ainakin puolet kaikista kasvoista. Tiellä marssi komppania komppanian jälkeen hänen ohitseen; metsäherran puutarhan läpi kuului kiväärien kalina ja marssivien askeleet ja upseerien huudot.
Metsäherrantalo oli jo tyhjä. Tine kulki kierroksen ja aukaisi ikkunat savuttuneissa huoneissa. Lakanat oli otettava esiin metsäherran vuodetta varten. Ulkoa kaikui komennushuutoja; jokin osasto alkoi laulaa.
Appel tuli juosten, vaippa yllään, puutarhan kautta. Hän tuli sisään, hätäisenä ja kalpeana, ja riensi Tinen luo.
»Niin, heitä voidaan odottaa», sanoi hän saattaen tuskin puhua ja otti Tineä kalvosesta niin että teki kipeää. »Ajutantti on sanonut, että heitä voidaan odottaa.»
Ja hän seisoi tuokion ajan tuijottaen Tineen, hurjasti, Tinen käsi suonenvetoisesti omaansa puristettuna, ja riensi jälleen pois, pihan poikki, vaippa hulmuten — hänen oli vain täytynyt nähdä joku ihminen ja sanoa se, ennen lähtöään sinne.
Tine kulki ehdottomasti hänen perässään, ulos portaille ja pihan poikki. Mutta sitten hän kääntyi ja meni veräjästä. Kummulta saattoi nähdä kotiapalaavat rykmentit.