Aurinko oli laskemaisillaan, ja ilma oli viileä ja kirkas. Niin etäälle kuin silmä kantoi yli aukean maan, näki hän mäillä ja teillä ja pensaikkojen takana sotajoukkojen tummat ja liikkuvat rykelmät, jotka lähtivät sotaan ja palasivat kotiin. Ilma oli täynnä komennussanoja ja merkinantoja, ja joukkojen töminä häipyi kumeana kukkulain taakse.
Tuolla oli Appel — keskellä tietä hän heilutti sapeliaan.
Kukkuloilla välkkyivät pistimet kuin salamat, ja etäältä hän kuuli kotiapalaavain laulua. Sitten lauloivat myöskin ne, jotka lähtivät — lyhyemmissä erin.
Tine ei tietänyt laulavansa mukana, hänkin, korkealla äänellä, ylhäällä huipulla. Ilma kaiku sotilaitten tahdikasta marssia, aseitten kilinää ja laulua, ja aurinko laski.
Sitten hän näki metsäherran joukon — tuolla läheisellä mäellä — oli, oli, se se oli. Kuinka he lauloit aikaan!
Ja Tine juoksi kukkulaa alas ja kotiin.
* * * * *
Upseerit olivat istuutuneet pöytään, höyryävien vatien ääreen, ja lautasten kalina ja nauru ja puhe kaikui halki talon, kun Sofi kulki ulos ja sisään. Renkituvassa söivät aliupseerit illallista, ja heitä palveli Maren; ulkona pihalla hääräsivät iloiset sotilaat edestakaisin.
Berg istui, sääret riippuen, lihatukilla uunin vieressä, likellä Tineä, joka seisoi ja paistoi munia. Se oli tullut hänen lempipaikakseen, tämä kolkka uunin luona, ihanassa lämpimässä, jossa Tine hyöri hehkuvin kasvoin. Hänellähän oli niin paljon kysymistä, paljon sellaista, mitä hänen piti saada tietää; ja täällä he saivat myös koko lailla olla rauhassa.
»Mutta Tine», huusi Berg ja veti häntä pois käsivarresta; näytti siltä, kuin liekit pesästä olisivat hulmunneet aina Tinen hameeseen asti.