Mutta Tine nauroi ja kertoi edelleen.
Renkituvassa alkoivat kersantit laulaa, ja käytävään tulvasi paksu, paistetun silavan ja omenain käry, kun Maren kulki ovessa.
»Heitä ei saa kylläisiksi», sanoi Sofi, joka tuli upseerien puolelta, vadit tyhjinä.
»Kas tässä, tässä», sanoi Tine ja ojensi hänelle uuden vadin täynnä munia. Berg luki ääneen, talikynttilän valossa, vaimonsa kirjettä. — alakulmaan oli Herluf kirjoittanut — joku toinen oli johtanut kynää — kahden rivin väliin: »Terveisiä Tinelle», suurilla kirjaimilla.
He puhuivat rouva Bergistä — kauan, puoliääneen. He puhuivatkin melkein aina hänestä.
»Mutta hän ei viihdy siellä», sanoi Berg.
»Ei, hän ei saa kylliksi aurinkoa», sanoi Tine.
»Sehän se on», nyykäytti Berg ja tuijotti tuleen: »Marie tarvitsee niin paljon aurinkoa.»
Sisällä arkihuoneessa olivat upseerit lopettaneet aterian. Soitettiin pianoa, ja uunin luona kolistettiin haloilla säestykseksi. Renkituvasta kuului kersanttien laulua. Koko talo oli täynnä ruuanlemua ja iloista hälinää. Ulkona pihamaalla seisoi pari sotilasta ja kuulosti. He imivät veräjän luona hitaasti piippujaan, ennenkuin menivät latoon nukkumaan.
Berg jäi istumaan tukilleen — hoitihan parooni isännyyttä — ja siinä alkoi hän syödä Bøllingin matamin kanakeittoa.