»Ruoka tekee vallan ihmeitä», sanoi Sofi, luovien keittiöstä renkitupaan. Siellä oli hänen päämajansa. Hän alkoi aina, antautuessaan puheisiin kersanttien kanssa, selittämällä:
»Niin, nähkääs, minä olen Horsenista», ja seisoi, kädet esiliinan alla, sipsuttaen sotilaiden edessä; hän muistutti hiukan jotain kanalintua soitimen aikaan.
»Kiitos ruuasta, Tine», sanoi metsäherra ja puristi Tinen kättä. Nyt hän oli saanut loppuun matamin kanakeiton.
»Senhän on äiti lähettänyt», sanoi Tine. »Terveydeksenne!»
Berg nojasi päänsä taaksepäin ja katseli Tineä, jolla oli totivesi kiehumassa ja joka otti laseja esiin.
»Niin, te olette niin hyviä, molemmat», sanoi hän pehmeästi ja hitaasti.
Ja hän tuskin hennoi jättää hyvää soppeaan siinä tulen loimossa.
Sisällä arkihuoneessa istuivat upseerit kehässä, suurien savupilvien keskessä, kylläisinä ja suloisen lämpiminä. He eivät enää keskustelleet niin innokkaasti, istuivat vain ja nauttivat itsekseen sisälläolosta ja tulesta ja hyvistä paikoistaan, Tinen kulkiessa heidän keskuudessaan, valkea esiliina yllään, terveenä ja voimakkaana, tarjoten kaikille totivettä. Upseerit kumartuivat hänen puoleensa ja kuiskasivat hänen kulkiessaan ohitse, ja luutnantti Løvenhjelm takoi lakkaamatta »El Olea» pianolla.
Uunin luona puheli pari kapteenia kööpenhaminalaisen kirjeenvaihtajan kanssa — juutalaisen näköisen henkilön, joka täksi yöksi riisti Bergin hyvän vuoteen, saadakseen tilaisuuden »nähdä maalaista majoitusta» — eilisestä taistelusta: Kahdeksas rykmentti oli ollut tulessa ja tehnyt tehtävänsä hyvin. Mutta kapteenit eivät tietäneet, tunsiko hän yksityiskohtaisesti tiedonannot.
»Kolme kuollutta, herra kapteeni», sanoi Løvenhjelm ja herkesi hetkeksi soittamasta.