Vanha majuri, joka puhui oikein puhdasta »holstenilaista», istui sohvassa ja valitteli Bergille: hänen molemmat tyttärensä tahtoivat välttämättä päästä tänne, ambulanssiin.
»Ja mite tekee frouvasväki tääll? Teme ei ole mike paikka frouvasväkee varte», toisteli majuri lakkaamatta, huolestuneena — kunnes he äkkiä, koko huoneen halki, kuulivat Tinen sanovan korkealla, iloisella äänellään Løvenhjelmille, pianon ääressä:
»Ei kiitos, herra luutnantti» — — –, ja kaikki nauroivat kohti kurkkuaan, Tine myöskin. Majuri eksyi »tyttäristään» ja pani kätensä vieressä istuvan Bergin polvelle.
»Ah, suloinen, suloinen», sanoi hän seuraten silmillään Tineä loistavassa esiliinassa — samoin kuin Berg, joka hänkään ei irroittanut silmiään Tinestä.
Majuri nousi mennäkseen, ja muut seurasivat esimerkkiä. Nytkös juostiin ylös portaita, ja ylhäällä vierashuoneissa hälistiin; talo kaikui, kun kaikki saappaat viskattiin jalasta. Puutarhamajassa luutnantit, hupsuina loma-ilosta, takoivat kämmenillään seiniin, merkinannoiksi. Oli kuin kaikki elämän henget nyt vasta oikein olisivat kirvonneet, kun jälleen sai riisuutua ja pääsi hyviin vuoteisiin, puhdas paita päällä, liinalakanain väliin. Iloinen hälinä vallitsi joka huoneessa, ja joka sopessa ryömittiin vuoteisiin.
— — — »Eikös tunnu hyvältä jäsenissä», huusivat toiset puutarhamajasta ja takoivat seiniin. Ylhäällä kolistettiin sapeleilla lattiaan ja vaadittiin hiljaisuutta.
Tine hallitsi ulkona varastohuoneessa: se oli tullut hänen huoneekseen. Hän kiskoi patjan vuoteestaan: ainakin se täytyi metsäherran saada alustaksi sohvalleen.
Hän alkoi tehdä sijaa laatikkosohvaan, kuninkaitten alle. Huoneessa ei ollut muita kuin käsipuoli parooni ja kirjeenvaihtaja. Parooni piti hänelle seuraa ja puhui englantilaisistaan. Nuo käsipuolen englantilaiset olivat kaksi nahkapukuista ja vakavaa »gentlemannia», jotka olivat Alsissa »nähdäkseen sotaa» ja joita parooni kuljetti mukanaan yötä päivää, saarella ja valleilla, kieli pitkänä, innokkaana kuin jokin markkinaopas.
»Niin — rakas ystävä», sanoi hän, »eikö ole liikuttavaa… he sanovat: meidän joukkomme, meidän haavoitettumme, aivan kuin ne olisivat heidän omiaan, rakas ystävä, heidän omia maanmiehiään — niin eikö ole liikuttavaa…»
Parooni pysähtyi silmänräpäykseksi, ja kirjeenvaihtaja sanoi: