»Niin, nuo herrat ovat myötätuntoisia asiallemme.»
»Niin, voitte huoleti mainita heidät lehdessänne», sanoi parooni, »voitte huoleti mainita heidät, hyvä herra, heillä ei voi olla mitään sitä vastaan», kertasi yhä parooni, ikäänkuin nahkapukuiset olisivat suoneet kuninkaallisen myönnytyksensä, että heidät saisi mainita lehdessä.
Kirjeenvaihtaja kirjoitti muistiin heidän nimensä, ennenkuin laskeutui metsäherran vuoteeseen.
Tine oli saanut metsäherran sijan valmiiksi; talo oli vähitellen käynyt hiljaiseksi. Ainoastaan puutarhamajassa juteltiin vielä ja tupakoitiin; upseerit istuivat vuoteillaan. Eräs luutnantti, joka kuuli jotain pientä melua arkihuoneesta, avasi oven vuoteensa jalkopään vieressä, huutaen: »Kuka siellä?» arkihuoneeseen.
»Minä», huusi Tine ääneen ja juoksi nauraen tiehensä; hän oli jo niin tottunut leirielämään.
Käytävän ovessa tuli metsäherra häntä vastaan. Hän pelkäsi aina tulenvaaraa, nyt kun oli niin paljon ihmisiä talossa, ja teki aina kierroksen latojensa ympäri.
He seisoivat hetken yhdessä portailla. Yö oli pimeä, rakennukset häämöttivät vain varjoina, ja kaikki oli hiljaista; vain jokin elukka kuului liikahtelevan pilttuussaan. Silloin rasahti äkkiä pesutuvan puolelta.
»Mitä se oli?» kysyi Berg; oli kuin hän olisi hiukan hätkähtänyt.
»Oh, se kai oli pesutuvan ovi», vastasi Tine ja kävi samassa — silmänräpäykseksi — hämilleen. Iltaisin kuului ainainen rapina ja supina pesutuvan luota, jossa Marenilla oli vuoteensa.
He seisoivat hetken vielä, äänettöminä, pilkkopimeässä.