»Hyvää yötä», sanoi Berg sitten ja tapaili hänen kättään.
»Hyvää yötä.»
Tine meni sisään, hän istui vielä vuoteensa reunalla, kun joku tarttui hänen ovenripaansa.
»Tine» se oli metsäherran ääni — »nyt taas olette ottanut patjanne ja antanut sen minulle…»
Tine sävähti: »En», sanoi hän, »enhän toki».
»Olette», sanoi ääni pehmeästi, »ja se on aivan liikaa — aivan liikaa… Kiitos.»
Siinä istuessaan vuoteensa reunalla hän kuuli metsäherran askelien häipyvän; hän oli saanut kyyneleet silmiinsä. Sitten hän riisuutui ja kävi vuoteeseensa, hitaasti ja hiljaa.
Tuntui niin hyvältä ja turvalliselta, nyt kun metsäherra oli kotona. Muina iltoina, metsäherran ollessa poissa, Tine saattoi niin usein pelätä, oikein noin tuhmasti pelätä kaikkien näitten monien ihmisten keskuudessa, jotka nukkuivat ja hengittivät ylhäällä ja alhaalla; oli kuin talo itse olisi käynyt eläväksi, siltä hänestä tuntui, tuo kuollut talo.
Ja metsäherra, hän oli »siellä», eikä kukaan hänestä tietänyt.
Mutta nyt oli niin turvallista, tänä iltana oli täällä hiljaista ja turvallista…