Tine makasi ja hymyili. Hän ajatteli kirjettä ja Herlufin »terveisiä» ja metsäherraa, joka oli istunut siellä uunin edessä.
Että kaikki olikin voinut käydä niin: nyt ei hän toki enää pelännyt metsäherraa!
… Joku hiipi sukkasillaan käytävässä renkitupaan päin. Se oli Maren.
Sitten kävi koko talo aivan hiljaiseksi.
* * * * *
Tine hypähti vuoteesta, alas lattialle, ulos keittiöön, paljain jaloin, yöasussaan.
Ensimmäisen torventoitotuksen hän oli kuullut unessaan ja havahtunut kohta.
Niin — se oli — se oli hälyytysmerkki…
Kaikki kiirehtivät vuoteistaan, ylhäällä ja alhaalla. Pihalla juostiin minkä ennätettiin. Tine ei löytänyt kynttilää, sai vaatteita ympärilleen ja huusi käytävään:
»Sofi, Sofi!»