»Mutta he eivät myös jää vastausta vaille. Me vastaamme heille», sanoi hän ja mitteli lattiaa »olemmehan toki herroja merellä. Me ryhdymme kostotoimenpiteisiin… hallituksemme on toimiva…»
Hän jatkoi yhä, puhuen aina vain kovemmalla äänellä, suunnaten uhkauksiaan kaikkia Itämeren kaupunkeja vastaan, kaikkia kauppalaivoja, kaikkea vastaan, mikä saattoi olla arvokasta, ja lakkaamatta hän mitteli lattiaa, tykkien aivankuin vastatessa kumealla jyminällään.
»Ja Europa ei ole sitä sietävä. Mitta on täytetty. Se on pisara — se on se pisara joka puuttui — Europa on nouseva — olkaa siitä vakuutettu…»
Ja hän seisahtui äkkiä paroonin eteen ja kysyi:
»Mitä sanovat englantilaisenne?»
Panooni kertoi molempien gentlemannien raivosta ja toisti kaikki näiden nahkapukuisten valat. Ja rovasti nyykäytti ääneti päätään, seisoen keskellä huonetta, katsellen eteensä, ikäänkuin olisi nyt jo nähnyt silmäinsä edessä kaikki ne joukot, jotka syöksyivät esiin eri maanosien kaikilta kulmilta.
»Niin», sanoi hän, »vapautta rakastavat kansat nousevat, liberaalit ryhmittyvät ympärillemme.»
Patooni puhui hänkin, ylipäällikkyydestä ja puolustuksesta, viuhtoen ainoalla käsivarrellaan.
»Arvostelua ei voitu sitoa», sanoi hän, »kun mitään ei tapahtunut. Kun he eivät uskaltaneet, olisi meidän pitänyt opettaa heille tarmoa. Kysymys oli hyökkäyksestä.»
»Mutta meillä ei ole mitään aloitekykyä», sanoi patooni. »Mitä me teemme? mitä me teemme?» — ja patooni harritti ilmassa viittä sormeaan, aivan kuin viittä kysymysmerkkiä: »Niin, seisomme siinä. Odotamme että meitä ammuttaisiin — se on meidän sodankäyntitapaamme, jonka kuitenkin olisi pitänyt tapahtua hyökkäyksen merkeissä.»