Paroonin hengitys katkesi; hänen piti vaieta.
»Niin», sanoi rovasti. »Hallitukselta ei puutu tarmoa; ei rohkeutta Kööpenhaminassa puutu. Mutta», lisäsi hänen korkea-arvoisuutensa terävästi, »totta on: hallitus luuli olevansa tekemisissä toisenlaisen sotajoukon kanssa…»
Tine kuuli käytävänoven paukahtavan auki ja taas kiinni ja Sofi tuli juosten pitkin käytävää ja huusi:
»Ne tulevat, ne tulevat!»
»Kutka?» huusi Tine portailta.
»Haavoittuneet tulevat!» ulvoi Sofi juosten edestakaisin. »Oi Herrajumala — oi Herrajumala — haavoittuneet tulevat. Mimmoinen joukko mimmoinen joukko!»
»Missä? missä?» huusi Tine ja ravisti häntä.
»Oi Herrajumala — oi Herrajumala», valitteli Sofi vain, »jos mettäherra on haavoittani, niin Herluf on (hänen äänensä kohosi kimeäksi valitukseksi) isätön…»
Tine ei kuunnellut enää. Hän ryntäsi portaita alas, ulos tielle; hänen takanaan, pihamaalta, huusi parooni.
Mutta Tine juoksi yhä, Sonderborgin tietä päin, lähettien sivu, piispan vaunujen sivu, yhä eteenpäin. Mutta kun hän kuuli raskaitten vaunujen lähestyvän mäessä — niitten vaunujen — pysähtyi hän, Anders katonpanijan majan viereen: täällä ulkona, tiellä, ei hän saattanut katsoa niitä, täällä ei hän saattanut seisoa.