Tine seisoi yhä — kukkaruukut sormissaan: oi mikä vaikerrus kuuluikaan… Ja vaunut vaunujen jälkeen vyöryivät ohi.
Ane tuli hänen taakseen, molemmat pienokaiset käsivarrella.
»Niin, niin — ah niin — — nyt he saavat ristinsä — nyt he saavat ristinsä! Oh ei, oh — ei, kas, hyvä Jumala, kas kuinka tippuu verta…»
Tine näki heidät — vaunut vaunujen jälkeen.
Ane seisoi takana ja puhui lankomiehestä; hän olisi tahtonut, että lanko rupeaisi kuljettamaan lämmintä olutta — se saattaisi tuottaa vallan tavattomasti nyt, lämpimän oluen kuljetus…
»Ja sellainen raajarikko», sanoi Ane, »hänen tavarallaan olisi nyt ainakin menekki…»
»Oh ei, oh ei — oh ei, Herra Jumala» — Ane juoksi toiseen ikkunaan — »tuossa on pahasti haavoitetut… ne ovat peitetyt ne…»
Tine ei ollut enää siellä. Hän törmäsi raajarikkoa vastaan tiellä, hän ei enää nähnyt mitään. Hän tuskin tiesi siitä, että meni katettujen ajopelien viereen ja sanoi ajomiehelle: »emmekö voisi sijoittaa heitä paremmin, sijoitetaan heidät paremmin» — ainoastaan saadakseen nostaa vaippoja ja nähdä heidät, toisen toisensa jälkeen, nuo harmaankalpeat kasvot.
»Yleensä on kai jotenkin yhdentekevää, mitenkä ne makaavat», sanoi ajomies tyynesti.
Tine päästi otteensa, hän seurasi joukkuetta ilman päämäärää, kyynelet valuivat hänen poskiansa pitkin.