— Mitä ne soittavat?
— Salomea.
Vastaaja oli Raolo Bratianu.
— Kuinka salamat ovat vaaleita, sanoi Francis Ewelyn ja siirsi viheriää lasiaan.
Leimahti uusi salama — vain valkosena juovana väräjäväin lehtien yllä, ja kerjäläiset ammottelevine kurkkuineen päästivät uuden ja jälleen uuden salaman välähtäessä nurisevan valituksen, ja saukot palavine silmineen ja vavisten kauttaaltaan limaisine ruumiineen, valittivat mäkättävällä äänellä.
— Mitä ne soittavat? kysyi François Carville uudestaan ja liikutteli lakkaamatta käsiään.
— Salomea, sanoi Raolo uudestaan ja puhalteli alinomaa egyptiläisen paperossin savua sulettujen huultensa välitse, ikäänkuin tahtoisi täyttää ukkosilman sen vaaleansinisillä ja moninkertaisilla kiemuroilla.
— Kuinka koivut loistavat, sanoi Ewelyn hiljaa.
— Niin, sanoi Raolo, jalopeurain valituksen kohotessa rautahäkeistä, korahdellen kuin sotaurhon hengitys, kun hänellä painajainen ratsastaa.
— Koivut ovat neroja puiden keskuudessa.