— Tulkaa!
François se näin huusi puoliääneen ja vaikeni jälleen — samassa kuin repeävä räjähdys iski alas jyrisevältä taivaalta, pannen kaikkien häkkien rautaristikot rämäjämään ja kitajamaan. Ja yhdellä kertaa, kaikista rautaverkoista, kaikista häkeistä ja lammikoista ja tuhansista suojuksista parahti esiin tuhansien eläinten, petojen, lintujen ja matelijain huuto, yksi ainoa huuto parahti esiin ja hajosi jälleen tuhansiksi ääniksi elefanttien väristen nostaessa vapisevat kärsänsä ja koleasti mylviessä, ja norsunluuhampaiden välkkyessä välähtelevissä salamoissa.
Lammikkojen ylitse räpyttivät flamingot lamautuneine siipineen, ja pelästyneet korppikotkat piilottivat paljaat päänsä ja laahasivat ruumiitaan häkkien santaa myöten.
— Istukaa, sanoi Raolo tuimasti, ja musiikin yhä kaikuessa torvista, sanoi hän:
— Kuulkaa toki Salomea.
Uuden salaman leimahtaessa nostivat kaikki sadat pöllöt äänettömät siipensä ja vinkuivat kuin rutonlyömät rotat — ja maakotka putosi häkin huipulta, putosi halki ilman, sillä siipensä eivät sitä kantaneet, putosi kuin mikäkin kuollut.
Ja loitommalla valitti kamelikurki kuten ulvova koira, ja Menelikin leijona oli noussut kauhistuneena riippumaan häkkinsä rautaristikoista — helakanpunaisena, ikäänkuin valuen verta.
Olimme kaikki vaiti.
Sitte kuulimme vielä hirvien hennon vingunnan — kun soitto vaikeni.
— Tulkaa, menkäämme sisälle, sanoi Ewelyn.