— Hiljaa, hillitkää toki itseänne, ihminen, huusin minä, ja hän, näyttäen niin pelokkaalta kuin se, jonka silmät ovat puhkeamaisillaan, tuijotti tuijottamistaan minuun eikä voinut hillitä ruumistaan, joka vapisi kauttaaltaan.
— Lakkaa toki, huusin minä: lakkaa!
Ja kalmankalpeana, seinään nojaten, seisoi hän ja hujaroi pystyyn nostettuja käsiään edessään — naulojen takoja.
— Alas käsivarret, huusin minä, poissa suunniltani (Ei, ei, tämä ei käynyt, se ei käynyt koskaan) ja hänen käsivartensa ikäänkuin kuolivat halvaukseen.
— Istukaa, sanoin koettaen tyyntyä. Istukaa ja puhukaa istuallanne.
Hän istuutui nojatuoliin yhä vielä vavisten.
— Odottakaa parisen minuuttia, sanoin minä, ja hän odotti, silmät liisteröityinä minuun, kuin katsoisi hän lasihelmeen.
— No, niin, puhukaa nyt.
Kumarruin hänen ylitsensä, nojaten molemmilla pingotetuilla käsivarsillani tuolin selkänojaan.
— No.