Jäin katsomaan hänen jälkeensä, kun hän juoksi — polvet ylhäällä ilmassa. Eräs hermolääkäri sanoi kerran minulle, että sellainen tapa kävellä on eräänlaisen hulluuden merkki tai sen oire.
— Niin, sanoin itsekseni, mies on puolihullu ja hänet olet sinä siis määrännyt näyttelemään Eliasta…
Kotiin tultuani löysin pöydältäni kirjeen. Se oli norjalaisen runoilijan kustantajalta. Herra oli kuullut niistä vaikeuksista, jotka alkoivat ja uhkasivat näytäntöä.
"Mutta", kirjotti hän, "jos nyt jättäisi jotakin sikseen, olisi samaa kuin jättää kaikki sikseen. Minä en suinkaan tahtoisi ottaa sellaista vastuuta hartioilleni."
Luin kirjeen kahteen kertaan ja voin vielä nähdä joka kirjaimen niin selvästi kuin kirje lepäisi vielä edessäni tässä pöytäliinalla. Sitte istuuduin pöytäni ääreen ja vastasin: "Esteet, joista olette kuullut, ovat onnellisesti kaikki voitetut. Kappaleen esittävät henkilöt, jotka itse olen hyväksynyt ja näytäntö tapahtuu alusta alkaen määrättyyn aikaan."
Ja kirjottaessani tiesin, että nyt olin siis sitonut itseni hra
Crangieriin…
— Se on siis ratkaistu, sanoin itsekseni, ratkaistu — mitä tulleekin tapahtumaan.
Harjotukset alkoivat, harjotukset meidän kahden kesken. En tohtinut antaa hänen harjotella muiden mukana. Puhua hän osasi osansa. Kun katsoin häneen tiukasti, kääntämättä silmiäni hänestä, puhui hän oikein ja levollisesti. — Ota se nyt harvakseen, sanoin katsoen hänen kahteen silmäteräänsä — eikä hän sammaltanut eikä kähissyt, mutta puhui kuten Elias, kuten se, joka tahtoi antaa kymmenen elämää voidakseen uskoa ja joka ei voinut sitä…
Ja minä sanoin itsekseni: Se käy. Hänestä tulee Elias.
Kunnes hänen puhuessaan hänet yhtäkkiä tapasi tanssitauti — vieras tahto, joka ei ollut hänen eikä minun, tempoi ja riuhtoi hänessä, jotta hänen kaikki jäsenensä vapisivat ja hän tanssi hullunkurisilla säärillään.