Enhän ollut häntä valinnut, olin sanonut, että tahdoin häntä koettaa, olin itse sanonut, että hän oli mahdoton. Mutta nyt, kun nämä ihmiset jatkoivat nauruaan, sanoin äkkiä kuten mies, jolla on nyörit kädessä: jaa, niin olen tehnyt, ja toivon että olen tehnyt oikein hänet valitessani.
Ja minä läksin.
Kadulle tultuani olin johtunut ajattelemaan muita asioita. Silloin yhtäkkiä — tiedättehän, että niin voi käydä — sattuivat silmäni muutamaan ihmiseen kadun toisella puolen. Oli uskomatonta, miten se ihminen käveli säärillään ja nosteli niitä aivan liian korkealle — noin vain ylös ilmaan huippaillen. Hän käveli kuin sieluton ruumis mahtaisi kävellä, kun sielu lentäisi pois ja ruumis jatkaisi kävelyään. Ei, se oli naurettavinta mitä olen nähnyt… Se oli…
Silloin näin, että hän oli Crangier, minun ihmiseni.
Näin, että hän tuli luokseni vinoon kadun ylitse, — ja jäin katselemaan hänen jalkojaan. Mutta äkkiä käveli hän toisin. No, luojankiitos, ajattelin minä: hän osaa siis kävellä kuten ihminen.
— Tahdoin vain, sanoi hän, kysyä teiltä…
— Kysyä teiltä, vieläkö se pitää paikkansa, että minä saan näytellä osan?
Katsoin häneen ja jälleen hänen silmiinsä.
— Kyllä, vastasin minä, tietysti se pitää paikkansa.
Ja yhdellä nytkäyksellä luhistui ihminen taasen kasaan, kuten äsken, kuten konttorissa ja tarttui käteeni ja rutisti sormiani yhteen ja juoksi sanaakaan sanomatta katua poispäin.