Vaikenimme kaikki. Itse Raolo Bratianukin oli nojannut niskansa seinää vasten, ja hiljainen värinä kulki yli hänen kasvojensa, joiden silmät olivat suljetut.
Pohjolan mies istui taasen leuka kädessään:
— Crangier istui tuolilla tunnin, ja minä en helpottanut, vaan jatkoin.
Lopuksi tuli mies aivan levolliseksi.
— Nouse nyt, sanoin minä hänen ollessaan keskellä lausetta ja hän nousi ja jatkoi puhumistaan ja liikkui ja käveli ja puhui — ja oli Elias ja aivan rauhallinen.
— Taivaan kiitos, sanoin itsekseni ja seurasin häntä tuuma tuumalta enkä hellittänyt.
— Se käy, se käy, sanoin itsekseni:
— Sinä murrat hänet — mutta se käy.
Pohjolan mies käänsi kasvonsa yhdellä nytkähdyksellä ja sanoi Carvillea kohden:
— Niin, sanoin itsekseni: sinä murrat hänet — mutta se käy, sanoin huolettomasti. Tahi olin vain sanovinani huolettomasti, sillä minä tahdoin, että sen *täytyi* käydä.