— Kuka se on? sanoin ja säpsähdin; käsivarsi oli niin kylmä, että se tuntui rautakangelta ohuiden vaatteiden lävitse.
— Minä, Crangier, tuli huulilta, jotka tuskin voivat aueta.
Minä vastasin vain:
— On jo aika pukeutuaksenne.
— Niin, vastasi ääni; mutta tahdoin vain nähdä teidät.
— Nyt oli jo aika, sanoin minä ja tempaamalla tempasin käteni hänestä (tapahtuiko se siksi, että tunsin tarvetta viime hetkessä päästä hänestä eroon, heittää hänet kaikkine hyvineen syrjään, kuten jonkin, joka ei liikuttanut eikä saanut liikuttaa minua?)
— Nyt oli jo aika luottaa itseenne.
Crangier oli jäänyt seisomaan pimeään.
— Niin, sanoi hän hyvin hiljaa.
Ja hän oli mennyt.