— Vielä…
Niin opetti pimeänpelko hänet lopulta huutamaan.
Pohjolan mies nyökäytti verkkaan päätänsä, ja hymähtäen virkkoi hän:
— Ihmiselle voi opettaa kaikkea.
Ja vilaisten kaikkiin läsnäolijoihin sanoi hän:
— Tahdotteko kuulla enemmän?
Kukaan meistä ei vastannut. Carville oli peittänyt kasvonsa käsillään.
— Oli sitte — ja pohjoismaalainen herra oli nojannut leukansa käsiensä rystyihin — ensi-ilta, joka vihdoinkin oli tullut. Saavun aina teatteriin niinä iltoina aikaisin, kun siellä ei vielä ole ketään ja on pimeää eikä kukaan voi nähdä kasvojani. Ainoastaan näyttämökoneiston hoitajat hiipivät ympärinsä kuulumattomin askelin kuin mitkäkin varjot. Hekin kuiskivat, kunnes äkkiä sanavirta saattaa syöksähtää heidän suustaan kuin likainen suihkuvesi, ja sitte he vaikenevat jälleen ja hiipivät edelleen.
Sinäkin iltana olin saapunut aikaisin, ja näyttelijät, jotka eivät tunteneet minua pimeässä, olivat pujahdelleet ohitseni tervehtimättä, sulkeutuakseen pukuhuoneihinsa kukin huolineen — minun mittaillessani näyttämöä edestakaisin.
Jatkoin kuljeskeluani edestakaisin, kunnes eräässä nurkassa sysäsin pimeässä ihmiseen ja tartuin hänen käsivarteensa.