Menin hänen luoksensa:
— No, sanoin tehden ääneni tavattoman lempeäksi: Kuinka se käy?
— Kiitos.
— Pelottaako kovasti?
— Kyllä.
— Marcel, sanoin (mistä tiesin, että hänen nimensä oli Marcel — no, olin kai kuullut sen):
— Rakas Marcel! sanoin minä ja pakottauduin laskemaan käteni hänen päänsä päälle (hänen tukkansa oli hyvin ohut eikä näyttänyt kasvaneen hänen päähänsä, vaan ainoastaan oli siihen tarttunut): Nyt ei teidän ole enää pelättävä, ei vain pelättävä, kuuletteko?
— Kyllä, kuiskasi hän, ja minä tunsin käteni alla hänen ruumiinsa nytkähtelevän kuin lapsen, joka on puhkeamaisillaan itkuun.
— Sehän meni niin hyvin eilen pääharjotuksissa, sanoin minä.
— Niin, kiitos, kuiskasi hän kuten ennen.