Pohjolan mies pyöritti kolmea sormustaan pikkusormessaan ja nyökkäsi:
— Ette ole se, joka kuolee — sanoin nuo sanat enkä tahtonut lainkaan niitä sanoa. Olin siis päättänyt, että minun oli otettava se niskoilleni, että minun, maksoi mitä maksoi, oli otettava rikos niskoilleni, ja olin jo tullut niin pitkälle, että minun täytyi ilmaista salaisuuteni ja puhua siitä. Mutta rouva, hän ikäänkuin heräsi hädissään ja sängyssään ja tuijotti, mulkoili minuun — kunnes hänen ilmeensä muuttui jälleen ja hän varmaankin oli ajatellut itsekseen: No, hän on siis todellakin hullumpi kuin me kaikki muut…
— Puhukaa vain lujalla äänellä, sanoin minä, ja toisen kerran kuulin regissöörin kellon soivan.
— Onko kaikki paikallaan?
— Kyllä, herra.
Silmäni kiitivät kulissien ympäri. Niin, siellä seisoi Crangier, ensimäisen kulissin vieressä, pää ojennettuna eteenpäin ja jäykät silmät kiinnitettyinä minuun: Oi, jospa edes voisin *ruiskuttaa* eloa noihin silmiin!
— Hyvä, esirippu.
Esirippu värisi (muistatteko äänen?) … ja se oli kohonnut; silloin joku ihminen tarttui käsivarteeni. Hiljaa! sanoin ja luulin, että se oli Crangier. Mutta se olikin tirehtööri. — En tiedä, missä olisin, sanoi hän, ja näin hikipisarain helmeilevän kuin seppeleen hänen kulmakarvoissaan. — Hiljaa, toistin, ja hän meni. Näyttämöllä oli alettu puhua. Minä kuulin enkä kuullut — niin, heidän äänensä salista minä kuulin.
— He rykivät, sanoi regissööri, enkä minä tiennyt, että olin ruvennut kävelemään lattiaa edestakaisin.
— He lakkaavat pian, vastasin enkä tiennyt, että olin jälleen siirtynyt toiseen paikkaan — Crangierin luo sinne missä hän seisoi, rouva Sangin yhä puhuessa näyttämöllä.