— Olen nähnyt, kuinka heidät haudattiin ja kuinka he olivat aivan kuolleen näköisiä — kuolleen, vaikka he kuitenkin elivät.
Pohjolan mies liikutti huuliaan:
— Tahto on väkevä. Se voi tappaakin.
— Kuolevain tahto on väkevä, sanoi Ewelyn (ja hänkin puhui omituisen hätiköivästi, ikäänkuin sanat olisivat tulleet ilman että hän oikeastaan tahtoi niitä sanoa ja vastoin hänen tahtoaan):
— Se selittää kaikki kummitusjutut.
— Kummitusjutut, sanoi Raolo. Kuinka tarkotatte?
— Joo, vastasi Ewelyn ja hän istui nyt melkein samoin kuin Carville ennen: enteet — enteet esimerkiksi, ne voivat olla kuolevan tahdon — hänen ajatuksensa luomia. Ajatuksen voima kasvaa, kun sen täytyy haihtua tyhjiin.
Hän vaikeni tuokion, ennenkuin hän taasen jatkoi samaan tapaan:
— *Minun* kuoleva äitini valtasi muut ajatuksellaan — voitti välimatkan — kolme peninkulmaa, kolmen peninkulman päästä ilmaisi hän ajatuksensa ystävilleen…
— Näkivätkö he hänet? sanoi Carville ja hänen äänensä kuului siltä kuin olisi valoisassa ravintolassa ollut aivan pimeä yö.