— Eivät, vastasi Ewelyn. Se onkin ihmeellistä… Mutta ajattelen usein, että ajatusten näkymättömät aallot — ajatustemme salatut langat, vierivät matkallaan toisiin aaltoihin ja lankoihin ja niin saapuvat ne vääristyneinä määräänsä, sen luo, jota ajatellaan — mutta perille ne saapuvat…
— Mutta oikeastaan, sanoi Ewelyn (ja hänen silmänsä tuijottivat häipyvinä salin sähköruunuun) ei tämä kuulu asiaan, olen vain sitä ajatellut…
— Sillä äitini ajatus ilmeni aivan selvään sävelmässä.
— Mutta kerro siis, sanoi Raolo ja sysäsi lasiaan pöytää vasten.
Ewelyn sanoi:
— Siinä on vain vähän kertomista. On vain se: kun äitini kuoli — hänen vuoteensa vieressä oli urkuharmonio, pieni urkuharmonio aivan vuoteen vieressä, ja vähää ennen kuolemaansa, vain muutamia minuutteja ennen, pyysi hän siskoaan soittamaan erään virren erään virren, jota hän aina oli rakastanut… Minä istuin vuoteen vieressä hänen kätensä kädessäni. Oli kuin kylmyys olisi valunut hänen käsivarrestaan hänen jäykistyvään käteensä. Silloin liikutti hän sormiaan aivan hiljaa ja hän tahtoi avata silmänsä — mutta ne olivat niin raukeat…
— Mitä tahdot?
— Mitä tahdot? kuiskasin aivan hänen korvaansa.
— Sano terveisiä myös Rock Hillille, kuiskasi hän ja tahtoi kohottaa käsivartensa eikä voinut sitä enää.
— Roch Hiilillä asuivat parhaat ystävämme. Sinne oli kolme peninkulmaa… He istuivat *kaikki* aamiaisella. He olivat jutelleet joutavista asioista — tuulista ja ilmoista. Silloin he yhdellä kertaa ja kaikki kuulivat kolme, neljä säveltä, äänekästä, täytelästä säveltä, urkujen säveltä, soivan, humajavan huoneen lävitse — virren säveliä … ja sammuvan pois…