Mutta tirehtööri vain toisti pyyhäisten kädellään otsaansa:
— Hän on kuollut…
Ja samassa hän katsoi minuun (ja yksistään hänen katseensa johdosta sanoin minä itsekseni: Ahaa, nyt tahdot vieryttää vastuun hartioiltasi — vierittää sen minun niskoilleni):
— Sanotaan, että hän kuoli aivotulehdukseen. Hän huusi teitä viimeiseen saakka.
— — —
Pohjolan mies oli vaiennut. Kukaan meistä ei puhunut, ja ainoastaan
Raolo poltti, katsellen kiemurtelevia savupyörylöitä.
— Lähtekäämme, sanoi François Carville.
— Niin, sanoin minä: meidän täytyy lähteä. On jo myöhä.
Me nousimme ja menimme puutarhaan. Rajuilma oli kokonaan ohitse. Kukista ja häkeistä ja puista nousi kummallinen tuoksu — kirpeä tai karvas — kaikkialta ympäriltämme.
Suuret sähkövalot olivat sammutetut. Ainoastaan pienet kellertävät lamput paloivat vielä puiden välissä, kuten viisaudenlinnun kuihtuneet, kuoltuakin vielä avoimet silmät.