— Ei tarvitse olla kuolemaisillaan voidakseen nähdä "enteitä"…
— Mitä tarkotatte? kysyi François Carville omituisen aralla liikkeellä, ikäänkuin olisi pelännyt uusia salatietoja.
Raolo Bratianu vastasi:
— Tarkotan, että minulla oli ystävä — nyt on hän kuollut, kaksi vuotta sitte, hän eli vain seitsemänkolmatta vuotiaaksi — hän voi, milloin tahtoi, näyttäytyä ystävilleen…
Minä hymähdin:
— No, Raolo, romanialaisilla on nyt vilkas mielikuvitus…
— Hän voi näyttäytyä, toisti Raolo ja kääntyi minuun. Kun hän ponnisti kaikki voimansa ja istui kokoonkyyristyneenä, eteenpäin kumartuneena — sillä niin hänen täytyi istua — ja tuijotti terävästi ilmaan, aivan kuin sen kasvoihin, jota hän ajatteli — — kun hän istui siten — voi hän näyttäytyä sille, jota ajatteli. Olen itse valvonut, valvonut keskellä yötä, ja kun avasin silmäni, seisoi hän vuoteeni vieressä, jalkapäässä — ilmielävänä, niin elävänä kuin hän itse eli ja liikkui…
— Ja seuraavana päivänä, kun kohtasimme toisemme kahvilassa, sanoi hän minulle nauraen täyttä kurkkua:
— No, näithän minut eilen illalla? Ajattelin sinua.
Raolo Bratianu vaikeni tuokion ja sanoi sitte hieman muuttuneella äänellä: