— Mutta ainoastaan omille ystävilleen, ainoastaan niille hän voi pinnistää kuvansa esiintymään. Vieraita ei hän voinut saavuttaa.
Vaikenimme kaikki, kunnes François Carville sanoi aivan yhtäkkiä vaalealla äänellään (mutta taivas tiesi, mitä teitä hänen ajatuksensa olivat tulleet tähän):
— Kuinka hän kuoli?
— Kuoliko? kysyi Raolo hämillään. Hän ampui itsensä.
— Kas, sanoi Carville ja nousi puoleksi; salamoi jälleen.
— Niin.
Katsoimme kaikki ulos ikkunoista, kuinka parisen salamaa ja taasen muuan välähti koivujen välissä, ja flamingot lepattelevin siivin ajelehtivat ympäri lammikkoa — häämöttävinä, kaulat ojolla, kuin lintujen kalpeat haamut…
— Kuulkaas, kuinka pöllöt laulavat, sanoi Bratianu ja hymyili jälleen.
Korppikotkat kirkuivat, koikkuen kauloineen ja avoimine kitoineen aivan salamoita vasten, mutta pöllöt, liikkumattomina ja keltaiset silmät muljollaan, piipittivät hiljaa.
— Tulkaa, menkäämme kotiin, sanoi Carville. Miksi tulimmekaan tänne?