Mielenkiintoista on, mitä Tuompo ja Kekoni ilmoittavat elokuun 27 p:nä: »Yleensä», niin he kirjoittavat, »ovat maassa mielet kokonaan meidän asiamme puolella. Ollaan huolissaan vain siitä, mistä saataisiin aseita. Kivääreitä vielä olisi, vanhoja suurlakon aikuisia, mutta ei ole ampumavaroja. Miehiä olisi etenkin etelämmässä valmiina lähtemään, kun vain saamme sanan heille, että saa tulla. Nekin, jotka jostakin syystä ovat estyneet lähtemästä, sanovat, että kun täällä aletaan, silloin he ovat valmiit jokainen, taisteltakoon sitten vaikka kirveillä ja aidanseipäillä. Maalaisväestö on innostunutta. Se sanoo, että asian pitäisi tapahtua nyt syksyllä; silloin meillä olisi sopivin aika ja suurimmat mahdollisuudet. Sentähden siellä odotetaan jännityksellä.»
Oletin silloin raportinlähettäjäin katselleen asemaa nuorison sangviinisin katsein. Mutta todellisuudessa heidän innostunut kuvauksensa oli merkki siitä kansanmielialasta, joka paria viikkoa myöhemmin lähetti rajan yli sadoittain rahvaannuorukaisia matkalle siihen ihmeelliseen paikkaan, missä sai oppia käsittelemään muitakin aseita kuin kirveitä ja aidanseipäitä.
Tulevain tapahtumain enne oli myöskin seuraava lyhyt ilmoitus eräässä Tuompon kirjeessä: »Torniossa olevista sotamiehistä on osa virolaisia, ja he ovat valmiit koska hyvänsä taistelemaan venäläisiä vastaan joko täällä tai muualla.»
Yhtä kirjettä tältä ajalta en malta olla julkaisematta kokonaan, ei siksi, että se sisältäisi mitään merkillistä, vaan siksi, että se osoittaa, kuinka kekseliäiksi silloin olimme tulleet sotasensuurin pettämisessä kirjoittamalla peitetyin sanoin. Kirje on päivätty Lontoossa elokuun 27 p:nä 1915 ja kuuluu (suomennettuna[14]):
»Rakas Herman.
Minä olen ollut niin levoton Fian kohtalosta, että minun suorastaan täytyy kirjoittaa sinulle ja kysyä, kuinka hän voi. Sveahan on aina ollut kiltti vanhempi sisko ja on varmaan suurena lohdutuksena Fia-paralle, mutta suostuuko hän suoranaisesti avustamaan häntä, on toinen kysymys. On hirveätä olla naimisissa sellaisen roiston kanssa, mikä Rolf aina on osoittanut olevansa, ja minä olen aina ollut vakuutettu, ettei Fia milloinkaan voi tulla onnelliseksi, ellei hän saa laillista eroa. Että Rolf on ollut hänelle uskoton, senhän tiedämme kaikki, mutta hänellä on rahaa ja mahtavia suhteita, joten siinä kai ei mikään auta. Olen kuullut huhuna, että Fiakin viime aikoina olisi ollut uskoton — ja sitähän ei voi kummastella. Sanotaan, että Fian suhde Toriin olisi hyvin hellä, ja Torhan on kunnon mies.
Hyvä olisi, jos Svea voisi tehdä jotakin, mutta avioasiathan ovat niin arkaluontoisia, että hän kukaties ajattelee, ettei hän voi asiaan sekaantua. Minä tapasin Edvardin eilen ja kuulin, että hän parin päivän päästä matkustaa kotiin. Jos luulet, että voisin tehdä jotakin Fia-paran hyväksi, niin ilmoita heti. Muussa tapauksessa matkustan länteen muutamien viikkojen kuluttua.
Tiedätkö, aikooko Tor matkustaa tervehtimään Fiaa? Sehän osoittaisi, että hänellä on rehelliset aikomukset. Vastaa nyt heti. Minä olen niin levoton hänestä. Monet terveiset
Agdalta.»
Huolestunut kirjeenkirjoittajatar oli rouva Aino Malmberg. Pelkään kuitenkin, että englantilaisen kirjesensuurin, jos se ylimalkaan kiinnitti kirjeeseen mitään huomiota, ei olisi ollut erikoisen vaikea arvata, keitä osanottajat tässä onnettomassa aviodraamassa olivat. Että »Edvard» tarkoitti professori Edvard Westermarckia, keskuskomiteamme tulevaa jäsentä, sitä olisi kai ollut hankalampi arvata.