Toisella kansainvälisellä yrityksellä, joka tähän aikaan pantiin alulle
Tukholmassa, oli sitä vastoin jonkin verran merkitystä maallemme.
Tarkoitan »Venäjän sorrettujen kansojen liittoa» (Liga der Fremdvölker
Russlands — The Subject Races League of Russia).
Liiton alkuunpanija oli eräs balttilais-liettualainen tilanomistaja, paroni Friedrich von der Ropp, joka oli naimisissa saksattaren kanssa ja nyt asui Berliinissä, senjälkeen kun ensin venäläiset ja sitten saksalaiset olivat raastaneet hänen tilansa Liettuassa. Hän oli tietorikas ja hienostisivistynyt mies, joka laajoilla matkoillaan oli oppinut katselemaan oloja toiselta ja vapaammalta kannalta kuin mikä hänen balttilaisille maanmiehilleen yleensä on tunnusomaista. Saksan valtakunnan pääkaupungissa hän oli hankkinut itselleen arvossapidetyn aseman poliitikkona ja tullut läheisiin suhteisiin niin vaikutusvaltaisten henkilöiden kuin alivaltiosihteeri Zimmermannin, ruhtinas von Wedelin, Hampurin pankkiirin Max Warburgin ja kenraali Ludendorffin kanssa. Hän oli keksinyt ajatuksen koettaa aikaansaada kaikkien Venäjän alaisten ja sortamien ei-venäläisten kansallisuuksien edustajain vetoomus sivistyneeseen maailmaan ja saanut Saksan ulkoministeriön suostumuksen suunnitelmaansa. Oli näet selvää, että tällainen suostumus oli aivan välttämätöntä, kun useimmat kyseenalaisista kansoista tai joka tapauksessa ne ryhmät niiden keskuudessa, joiden puoleen tuli kääntyä, toivoivat Saksan apua vapautuakseen.
Suomalaisten yhtymistä yritykseen pidettiin erikoisen tärkeänä. Wetterhoff oli kuitenkin asettunut torjuvalle kannalle samoinkuin nekin valtuuskunnan jäsenet, jotka siihen aikaan oleskelivat Berliinissä. Mutta von der Ropp tahtoi välttämättä saada meidät mukaan ja matkusti sen vuoksi huhtikuussa Tukholmaan. Täällä hän kääntyi ensin Konni Zilliacuksen puoleen, joka heti innostui aatteeseen. Sehän oli kuin Zilliacuksen omien vuosiin 1904—1906 palautuvien pyrkimysten suoranaista jatkoa. Minä olin aikaisemmin saanut tiedon suunnitelmasta Saksan lähetystön kautta ja esittänyt asian valtuuskunnassa, joka kuitenkin oli pannut sen pöydälle. Huhtikuun 11 p:nä selitti paroni von der Ropp suunnitelmaansa valtuuskunnalle, jossa olivat läsnä myöskin Konni Zilliacus ja Reguel Wolff. Meitä ei aluksi oikeastaan viehättänyt ajatus esiintyä yhteisesti balttilaisten, puolalaisten, ukrainalaisten, georgialaisten y.m. kanssa, Suomella kun vanhastaan oli ollut ja edelleen oli aivan toinen ja itsenäisempi asema Venäjän valtakunnassa kuin näillä. Mutta paroni von der Roppin onnistui kuitenkin haihduttaa meidän epäröintimme. Ratkaisevasti vaikutti päätöksiimme se, että Saksan ulkoministeriö, nimenomaankin erikoissuosijamme alivaltiosihteeri Zimmermann, toivoi yhdyntäämme yritykseen. Niinpä päätettiin periaatteessa, että pari meistä allekirjoittaisi vetoomuksen.
Toukokuun alussa palasi von der Ropp Tukholmaan mukanaan valmis toimintasuunnitelma. Vetoomus lähetettäisiin sähköteitse Tukholmasta presidentti Wilsonille, »suurimman puolueettoman kansan ja ihmisyyden ja oikeuden etevimmän sodanaikaisen esitaistelijan päämiehelle.» Teksti ei oikein miellyttänyt meitä. Sen »Auttakaa meitä! Pelastakaa meidät tuhosta!» tuntui meistä tekevän adressin liian melodramaattiseksi. Mutta von der Ropp oli sitä mieltä, että juuri se muoto tekisi suurimman vaikutuksen Amerikassa. Eikä sanamuotoa sitäpaitsi enää voitu muuttaa. Adressin allekirjoittajiksi Suomen puolelta valittiin Konni Zilliacus ja Samuli Sario. Suomea koskevat rivit olivat seuraavat:
»Me suomalaiset syytämme Venäjän hallitusta juhlallisessa muodossa vahvistetun valtiosääntömme maahan tallaamisesta. Venäläisillä lakisäännöksillä, joilla ei Suomessa ole mitään lainvoimaa, on Suomen oikeutta loukattu. Venäläiset vallanpitäjät pyrkivät riistämään valtiollisen autonomiamme, hävittämään oikeusjärjestyksemme, riistämään valtiopäiviltä kaiken vaikutusvallan julkiseen elämään. Tätä ohjelmaa toteutetaan järkähtämättömän johdonmukaisesti, kotimaiset kielet syrjäytetään, hallinnon säännöllistä hoitoa häiritään jatkuvasti, perustuslaille uskolliset tuomarit ja virkamiehet teljetään venäläisiin vankiloihin tai viedään Siperiaan. Semmoiset ovat seuraukset siitä, että Venäjä on rikkonut meille antamansa lupaukset.»
Adressin allekirjoittivat suomalaisten, saksalais-balttilaisten, lättiläisten, liettualaisten, puolalaisten, Venäjän juutalaisten, ukrainalaisten, Venäjän muhamettilaisten ja georgialaisten edustajat. Myöhemmin yhtyivät siihen vielä valkovenäläisen kansallisuuden edustajat. Sitävastoin ei onnistuttu löytämään sopivia edustajia virolaisten puolesta. Kesküla, jonka puoleen käännyin Tukholmassa, kieltäytyi itsepintaisesti. Hänen pääperusteiltaan oli, etteivät virolaiset voineet toimia yhdessä balttilais-saksalaisten kanssa. Mutta ilman virolaisiakin oli vastalausujakansallisuuksien luettelo kylläkin pitkä ja allekirjoittajien joukossa monta varsin tunnettua nimeä. Niinpä esim. oli toinen puolalaisten allekirjoittaja, valtioneuvos Lempicki, Venäjän valtakunnanduuman jäsen ja toinen, Waclaw Sieroszewski, oli arvossa pidetty poliitikko, joka kuului siihen puolueryhmään, joka julkisesti vaati Puolan itsenäisyyttä.
Toukokuun 9 p:nä minä lähetin sähkösanoman Wilsonille. Sähkösanomatoimistossa oltiin ilmeisesti ällistyneitä, mutta ei kuitenkaan voitu kieltäytyä vastaanottamasta sitä, vaikka epäiltiin, että Englannin sotasensuuri ei päästäisi sitä läpi. Sähkösanoma oli aika kallis: maksoi 2 305 kruunua 55 äyriä. Samana päivänä lähetettiin adressi painettuna ruotsiksi tai tanskaksi noin 100 ruotsalaiselle, 50 tanskalaiselle ja 50 norjalaiselle sanomalehdelle. Sitä seurasi toimituksille osoitettu kiertokirje, jonka alla oli nimet Michel Lempicki, Samuli Sario. Sitäpaitsi lähetettiin adressi Skandinaaviaan useille eteville henkilöille. Englantilainen teksti, niinikään painettuna, jätettiin amerikkalaiselle kirjeenvaihtajalle Mr. Smallille, joka sähkötti sen sisällyksen lyhennetyssä muodossa »Associated Pressille», Amerikan lähetystölle (toimitettavaksi Yhdysvaltain lähettiläälle Pietariin) ja englantilaiselle Mr. Longille. Postissa lähetin adressin useille henkilöille Englantiin, m.m. erinäisille parlamentinjäsenille. On kuitenkin sangen epätietoista, tulivatko kirjeet perille. Mr. Long puolestaan selitti, että on aivan toivotonta sähköttää adressia englantilaisille sanomalehdille. Saksalaisen ja ranskalaisen tekstin levittämisen Saksaan, Itävalta-Unkariin, Sveitsiin, Hollantiin ja Ranskaan hoiti von der Ropp. Minkä vaikutuksen sitten tämä mielenilmaisu teki? Kun sähkösanoma lähetettiin, epäili moni, saapuisiko se lainkaan presidentti Wilsonille. Ruotsin lennätinlaitos ei ottanut hankkiakseen pyytämääni vastaanottotodistusta. Sanottiin, että sellaisia todistuksia ei enää anneta Englannista eikä Amerikasta. Myöhemmin saimme sentään virallisen vahvistuksen siitä, että sähkösanoma oli tullut perille ja että presidentti oli sen lukenut. Yhdysvaltain Pietarissa oleva lähettiläs ilmoitutti näet meille, että presidentti oli saanut adressin ja vakavasti harkinnut sen sisällystä. Lähettiläs oli sitäpaitsi saanut tehtäväkseen ylläpitää yhteyttä Liiton kanssa ja seurata sen toimintaa koskevia asioita. Amerikan sanomalehdet lienevät sangen yleisesti julkaisseet adressin. Muun muassa sain minäkin Yhdysvalloissa olevilta maanmiehiltä kirjeitä, että he olivat sen lukeneet Amerikan lehdistä. Miten sitä siellä arvosteltiin, en sitävastoin tiedä.
Keskusvalloissa otettiin adressi tietenkin vastaan suurella mielihyvällä. Euroopan puolueettomissa maissa oli vaikutelma vaihteleva. Joka tapauksessa herätti aloite suurta huomiota. Olen merkinnyt muistiin, että 37 vanhoillista, 11 vapaamielistä ja 3 sosialidemokraattista lehteä painatti adressin kokonaisuudessaan, 26 vanhoillista, 13 vapaamielistä, 6 sosialidemokraattista ja 3 riippumatonta sanomalehteä julkaisi siitä pitempiä tai lyhempiä selostuksia. Vähemmän huomiota herätti asia Tanskassa ja Norjassa. Tohtori Ivar Berendsenin avulla saatiin erinäisissä Kööpenhaminan sanomalehdissä adressi julkaistuksi. Oikeistolehdet ja moni vapaamielinen lehti liittivät siihen hyväksyviä, jopa muutamat innostuneitakin kirjoituksia. Mutta Socialdemokraten antoi Tukholmassa vasta-iskun. Herra Branting vainusi heti saksalaisten juonia eikä malttanut olla puhumatta saksalaisista rahoista ja asettamatta mielenilmausta yhteyteen — Ruotsin aktivismin kanssa.
Samassa Socialdemokratenin numerossa oli julkaistu Puolan sosialidemokraattiselta taholta pantu vastalause. Sen pääpontena oli, että koko adressi itse asiassa sisälsi vain separatismia. Siinä oli lähettäjä, joka oli merkinnyt nimekseen Stalan, oikeammassa kuin aavistikaan. Että adressi oli Saksalle edullinen, kuten hän huomautti, sitä ei kukaan voinut kieltää, kun se oli kohdistettu juuri Saksan vihollista, Venäjää vastaan. Kun herra Stalanin vastalauseessa lisäksi sanottiin, että presidentti Wilson kesken sodan riehuntaa tuskin voisi mitään asiaan vaikuttaa, niin oli sekin ihan oikeaan osattu. Adressihan oli poliittinen mielenosoitus ja yritys kiinnittää maailman huomiota sorrettujen kansojen hätätilaan ja heidän vapautumispyrkimyksiinsä.
Että ympärysvalloissa adressi jätettiin kokonaan huomioonottamatta tai leimattiin vain saksalaiseksi propagandaksi, sitä ei tarvinne mainita. Luulen kuitenkin, että ne kiistämättömät tosiasiat, joita adressi sisälsi, sentään tekivät jonkin verran kiusallisen vaikutuksen niihin ympärysliiton ystäviin, jotka sen lukivat. Ainakin moni ruotsalaisista liberaaleista tuttavistani lausui sen. Olihan todellisuudessa kiusallista läntisille ympärysliittolaisille, jotka sanoivat taistelevansa vapauden, ihmisyyden ja pienten kansojen oikeuden puolesta, nähdä osoitettavan, kuinka heidän itäinen liittolaisensa sovellutti näitä kauniita periaatteita niihin kansoihin, jotka onnettomuudekseen olivat joutuneet sen vallan alle.