"Varusta siis itsesi valmiiksi," lausui hän, "kolmen päivän perästä saat lähteä matkaan."
"Kolmen päivän perästä," kertoi Hannes hämillään, sillä hän toivoi pidempää harjotus aikaa.
"Niin, kun sanoin," vakuutti isäntä. "Meiltä sodassa oleva mies makaa sairaana ja sinä saat astua hänen siaansa." Tuon pikaisen lähdön oli isäntä kyllä jo tiennyt Hannesta viekotellessaankin, mutta hän tahtoi sen pitää salassa, saadakseen hänen paremmin suostumaan. Nyt oli jo asia varma, koska hän oli jo lupauksensa lausunut, eikä muuta enää tarvinnut, kuin saada hän vaan lähtemään — sitä parempi, jos ijäksi päiväksi, ja sitä juuri isäntä hartaimmin toivoikin. Hanneksella ei ollut muuta neuvoa, kun tyytyä käskyyn ja valmistaa itsensä matkaan ja tarkemmin mietittyään olisi hän tahtonut jo seuraavana päivänä lähteä taistelemaan maansa edestä ja ansaitsemaan ihanaa palkintoansa, jonka varmaan uskoi saavansa takaisin tultuansa, jos sitä ennen ei olisi päässyt vartoomaan häntä toiseen maailmaan, vuodattaneena sydänverensä viimeisellä tappelutantereella kalliimpainsa tähden. Lyyli sitä vastaan hämmästyi paremmin, sillä hänen hempeä naisen sydämensä kauhistui sodan veren vuodatuksia ja maailman murhan intoa ja vihaa. Hän oli vieras tämän maailman melskeille, mutta hänen kuitenkin täytyi antaa parhaimman aarteensa turman suuhun. Sitä ennen toivoi hän sulhonsa pääsevän vaan kotona sotamiehenä olemalla, tarvitsematta tappeluin melskeisin käydä. Mutta hän ei sittekään sanallakaan estänyt Hannesta, vaan kehoitti häntä uljaalla mielellä täyttämään mitä tarvis vaati ja mitä osaksi oli langennut.
Vielä kerran saivat rakastajat tilaisuuden tyhjentää toisellensa sydämensä tunteet.
"Mutta," lausui Lyyli lopuksi, "minä pelkään ja aavistan, että meitä petetään. Syntiä on puhua ja ajatellakin sellaista isästänsä, mutta minä en voi tukahuttaa aavistustani, joka sanoo, että hän lähettää sinun sotaan päästäksensä sinusta ja sitte — sitte —" kyyneleet virtasivat hänen silmistään ja puheensa loppui.
"Elä pelkää," lohdutti Hannes, joka ymmärsi, mitä Lyyli tarkotti, "onhan hän kuitenkin isäsi."
— "On kyllä, mutta viina villitsee viisasten mielet ja tekee isänkin sydämen kivikovaksi."
"Ole kuitenkin rauhassa!" lausui Hannes, sillä hänen olivat samat tunteet vallottaneet, jonka tähden ei hänkään voinut parempaa lohdutusta antaa armaalleen. "Minä pyydän vieläkin," jatkoi hän, "jos voit minun unhottaa, niin tee se. Minä rakastan sinua niin paljon, etten sallisi minun tähteni joutuvan onnettomuuteen; en tiedä jos enää koskaan palaan. Jos luulet onnesi saavuttavasi, niin elä hylkää sen tilaisuuksia minun tähteni."
— "Ei, ei, minä en unhota sinua milloinkaan. Minä vannon, että, jos en sinun omaksesi pääse täällä maailmassa, olen mullan morsian. Tuolla synkän haudan toisella puolella ei sitä enää kukaan estä, pysykäämme puhtaina, niin saamme siellä toisemme tavata;" ja suutelolla vahvistivat rakastajat lupauksensa.
Määrätty päivä joutui ja Hanneksen täytyi lähteä. Isännän läsnä ollessa ei hän uskaltanut mitään puhua armaalleen. Mutta rakastavaisten silmät puhuivat paljoa enemmän, kuin parhain puheniekka sillä ajalla ennättäisi sanoiksi ladella. Jäähyväiset olivat pian sanotut. Isäntä kätteli kylmäkiskoisesti ja toivotti hänelle onnea suullaan, mutta sydämellään onnettomuutta. Väki ivaili Paavolan nuoresta isännästä tehtävän sotaherran ennen, kun hänelle tytär ja talo annetaan. Lyyli ei puhunut mitään; hän ei itkenyt, hän ei valittanut, hän kärsi kaikki salaisesti sydämessään, seuraten silmillään sulhoaan, joka uljaasti, vaikka raskautetuin sydämin, ratsasti pois. Hänen sydämensä oli lii'aksi täynnä voidakseen sitä kyyneleittä tyhjentää. Vasta sitte, kun hän, joka oli hänen ainoa ystävänsä ja turvansa ollut, oli kadonnut silmäinsä edestä, vetäytyi hän kammariinsa, jossa antoi vapaan vallan tunteilleen. "Nyt," hän lausui, "ei ole enää mitään ystävää, ei mitään turvaa, ei mitään lohdutusta; ei yhtään ystävällistä sanaa eikä lempeätä silmäystä; nyt olen yksin maailmassa. Synti ja pahuus siellä ja täällä törkeimmässä muodossaan ympäröivät minua; viinan tulvan laineiden kuohu ja tyrsky murtaa ympäriinsä maahan kaikki ihmisyyden, jonka raunioiden alle se on murtava minunkin, ja miks'eikös se sitä tekisi; voi, jos se sen jo pian tekisi ja päästäisi minun kurjan kärsimyksistäni! — Hyvästi armaani, hyvästi sydämeni valittu! Sinua en enää näe, etkä sinä näe minua täällä maailmassa; minä tunnen maailman synkistyttävän eloni, pian se on sen katkaisevakin. Elämäni on synkkä, kuin hauta, mutta pian on se kirkastuva entistä valoisammaksi."