Heti isännästä päästyään, pistäytyi hän Lyylin luokse. "Isäsi," hän kuiskasi, "on luvannut sinun minulle."
"Mitä sanoit? Puhuitko totta, vai valhetta?" kysyi Lyyli maltittomana.
"Totta puhuin," vakuutti Hannes; ja hän kertoi koko asian Lyylille, joka sen kuultuaan vaaleni.
"Se on liian kova ehto minun tähteni," lausui hän surullisesti silmäillen Hannesta.
"Sinun tähtesi, armaani, olen valmis tekemään mitä tahansa, kun se vaan on suinkin mahdollista," vastasi Hannes. "Minä lähden sotaan, jos nykyinen meidän sotamies kuolee ja jos sinä sen myönnät. Jos siellä menettäisin henkeni, tiedän sen uhranneeni isänmaalleni sinun tähtesi. Moni on menettänyt elämänsä huonompainkin asiain ja palkintoin tähden. Ja jos taas terveenä palaan, olemme onnellisimmat maailmassa. Etkö, rakkaani, suostu aikomukseeni?"
Lyyli huokasi. Hän näytti levottomalta kuullessaan Hanneksen puheita. "Minä," lausui hän hetken kuluttua, "pelkään, että, jos sotaan menet, et sieltä ikinä enää palaa; olen kuullut isäni usein puhuvan meiltä joka sodassa kaatuneen miehen, jopa useimmankin ja se varmaan on myös sinun osaksesi tuleva. Mutta en kuitenkaan tahdo estää sinua; sitä vaan pyydän, elä mene minun tähteni, vaan velvollisuuden tunnon tähden isänmaatasi kohtaan."
Hannes katsoi Lyyliin ilosta kiiltävin silmin. "Ajatukseni olen jo lausunut," hän sanoi. "Se on siis päätetty. Minä annan isännälle lupaukseni."
Lyyli nyykäytti päätään tyytyväisyytensä osotteeksi. Hannes lähti vanhempainsa luokse kuullaksensa heidän mieltänsä. Äiti oli vastaan koko tuumaa, mutta isä lausui: "Ei sota sorra eikä kuollo kaada, jos ei salli suuri Luoja." Viimein myöntyi äitikin. Asiain oikean laidan he arvasivat, vaikk'ei Hannes siitä mitään puhunut. He arvelivat sitte kuitenkin tuon rakkaus-seikan, josta olivat kuulleet puhuttavan ja jonka ennustivat onnettomuutta tuottavan, tyhjään raukeevan, kun nuoret tulisivat erilleen, jos Hanneksen olisi sotaan lähteminen.
Lyyli sillä aikaa yksin ollessaan ei voinut estää epäileviä ajatuksia päähänsä tunkeumasta. Hän ei voinut enää uskoa isänsä lupauksia; hän pelkäsi kavaluutta; hän muisti isänsä ilkeän hymyn ja uhkaukset sillä ai'alla, kun häntä tahdottiin Katajan Matin vaimoksi. Hän ihmetteli, miksi hän oli saanut olla siitä saakka omilla oloillaan eikä oltu Hanneksellekaan mitään virkattu, mutta sitä selvemmin luuli hän käsittävänsä, miksi Hannesta vaadittiin sotamieheksi. Siitä päätti hän kuitenkin olla puhumatta hänelle, koska asia ei siitä paranisi. Hän kärsi yksin epäilyksensä raskauttamatta sillä armaansa sydäntä, joka muutenkin oli hänen tähtensä saanut paljon kärsiä.
Seuraavana aamuna ilmotti Hannes isännälle, tahtovansa ottaa vastaan tarjotun viran. Isäntä oli iloinen nähdessään aikomuksensa niin hyvin menestyneen.