Hannes oli miettivän näköinen. Viimein hän vastasi: "minähän olen vielä liian nuori, en taitaisi kelvatakaan."
"Ei se haita mitään; kyllä sinä kelpaat," vakuutti isäntä.
"Pelkään, ett'eivät vanhempani laske minua," jatkoi Hannes.
"Kyllä siihen neuvo tiedetään," selitti isäntä, pudistaen päätänsä, huomattuansa väärällä puolen alkaneensa ja kokien miettiä ja sovitella sanojaan paremmin.
Hetkisen äänettömyyden perästä alkoi hän taas puhua. "Minä," hän sanoi, "olen kuullut puhuttavan, että ai'ot vävykseni. Onko siinä perää?" — Se oli ensi kerta kun hän mainitsi siitä hänelle. —
Hannes mietti hiukan. "Minä," hän lausui tyynenä, "olen rakastanut ja rakastan vieläkin tytärtänne ja hän, — hän on vastannut."
— "Teillä ovat kaupat?" Hannes ei kieltänyt.
"Mutta," lausui isäntä vihaansa hilliten, niin vakavana, kuin suinkin saatti, "on vähän vaikeata antaa sinulle häntä vaimoksesi; olethan aivan köyhä."
Hannes oli ääneti.
"Mutta," isäntä jatkoi, "nyt saat tilaisuuden ansaita hänen jos rupeat sotamieheksi ja jos Herra kenties säästää, niin lupaan hänen sinulle." Sitä lausuessaan katsoi hän epäillen ympärilleen ja hiljensi äänensä. Mutta Hannes ei sitä huomannut. Hänen rakkauden jalostama, yksinkertainen sydämensä ei voinut käsittää maailman kavaluutta. Hän pyysi vaan mietintö aikaa huomiseksi, johon isäntä suostui ja iloitsi onnistumisestansa.