Talven tultua alkoi Suomessa levitä paha uutinen. Venäläiset, niin kerrottiin, olivat taas tulossa Suomeen. He olivat jo ko'onnet joukkojansa rajalle. Siitä ei sentään pahemmin säikähdytty, eihän siitä ollut vielä pitkä aika kulunut, kun he täällä olivat olleet. Siihen oli jo totuttu.
Kaikeksi onnettomuudeksi toteutui tuo uutinen jo Helmikuussa. Silloin kutsuttiin sotaan kaikki sotilaat. Paavola oli rustholli. Sieltäkin lähti ratsumies isänmaata varjelemaan. Mutta sodan aikana ei piisannutkaan yksi mies sotatoimiin. Olihan hän aina kuoleman vaarassa ja hänen kaaduttuaan täytyi olla heti toinen sijassaan. Täytyi olla varamies tiedossa.
Siinä näki Paavolan isäntä hyvän tilaisuuden saadaksensa Hanneksen tieltään pois, kentiesi iäti päiväksi. "Sillä," niin kun isäntä sanoi, "eipä taitaisi tyttöä miehelle menemään saada niin kau'an, kun Hannes olisi saapuvilla eikä ilkeä omalle lapselleen ruveta julkista väkivaltaa tekemään." Tuon tuumansa piti hän kuitenkin salassa.
Eräänä Helmikuun iltana sai Hannes kutsun isännän kammariin. Hän meni arvellen tulevan puheen tuosta rakkausasiasta, jonka Lyyli oli sanonut isälleen ilmottaneensa.
"Nyt on taas sota maassamme," lausui isäntä niin vakavana, kuin voi.
"Niin kuuluu," vastasi Hannes ihmetellen, miksi isäntä hänelle sellaisia asioita puhui.
— "Sinne nyt rientää Suomen nuorukaisia kilvassa." Hannes ei vastannut.
— "Etkö haluaisi sinäkin mennä kurittamaan tuota ilkeätä Ryssää?"
Ei vastausta.
— "Minä tarkotan, etkö rupeisi meidän sotamieheksi, jos nykyinen sattuisi kaatumaan?"