"No, miten ovat asiat?" kysyi Matti.
"Eipä juuri hullummin," vakuutti isäntä. "Tyttö on vaan vähän suostunut kasvinkumppaniinsa Hannekseen, joka on meillä ottopoikana."
— "Olen siis saanut kilpakosian. Onko tuo vaarallinen?"
— "Mitä nuorten vehkeistä! Minähän olisin aika töyhäpää antaissani senlaisen köyhän poikaluntin kanssasi kilvotella. Minähän tässä isäntä olen."
— "No niin! Oikein puhuttu. Raha se on, joka asiat ohjaa. Te käännätte asian minun edukseni?"
— "Vielä tuota kysyt. 'Köyhät, laiskat ja varkaat ovat kaikki samaa sukua ja luonnetta,' sanoi Turun kauppias ja minä lisään vielä siihen: Jumala varjelkoon heidän kanssaan tekemisiin joutumasta. Mutta asiaan taas. Tällä kerralla ei taida tämän parempaa tulla. Sinun on nyt meneminen tyhjänä kotiasi. Ensiksi on tuo poika nahjus saatava tieltä pois. Mutta en tahtoisi häväistä hyvää nimeäni tekemällä hänelle vääryyttä. Varrotaan vähä aikaa, ehkä aukenee jokin kuoppa, johon saan hänen oikeudella sysätä. Sen vaan vannon ett'ei hän ikinä Paavolassa isäntänä ole eikä myös tytärtäni saa. Sinun on taloni, tavarani ja tyttäreni niin, kuin kauppamme on ollut, ole varma siitä. Ole vaan niin hyvä, että vartoot niin kauvan, kun olen ennättänyt purkaa tuon naurettavan kaupan, nuorten välillä. Sen teen pian ja perustuksia myöten."
— "Vartoonhan aivan kernaasti. Varrotaan vähempiäki lahjoja." Lasit tyhjennettiin ja kädet lyötiin kaupan vahvistukseksi. Yö kului juodessa ja reuhkatessa.
Aamulla lähti Matti matkaansa, toivotettuaan isännälle hyvää onnea asioita toimittaissaan. Lyyliä ei hän nähnyt, hän näki vaan komean talon ja paljon muuta rikkautta. Se häntä parhaiten huvittikin. Lyylin oli hän vaan niiden muassa saava.
VII.
Kavaluus.