"Isäni, isäni!" lausui Lyyli itkien. "Lupasittehan olla minulle lempeä isä, kun —"
"Vaiti, vaiti!" keskeytti isä. "Enkö luvannut sillä ehdolla, jos asia on sallittavaa laatua. Mutta nyt, nyt — Kuinka olet uskaltanut tehdä sellaista?" jatkoi hän ärjyen kiukkuisena.
"Minä," lausui Lyyli, "olen luottanut siihen, että te tarkotatte minun hyvääni ja sen tähden ette estäisi aikomustamme."
"Ole vaiti! Se on parempi, kuin turhia puhua," tiuskasi isäntä. "Voi sinä kurja, kun et ymmärrä hävetä ihmisiä, antaessasi rakkautesi tuollaiselle köyhälle lurjukselle; voi minua onnetonta, kun en ole uskonut ihmisten puheita, vaan olen itse kasvattanut sen haukan, joka on hionut kynsiänsä, viedäksensä kanani!"
— "Elkää toki, isä kulta, sanoko häntä haukaksi; hän on siivo ja — —"
— "Köyhä! sano niin. Mutta pitkittä puheitta sanon miettiäksesi: jos et pian heitä hullutuksiasi, niin käytän isällistä valtaani. Tuon poika tuhmeliinin ajan pois koko maakunnasta ja sinä saat kärsiä töittesi hedelmiä. Sillä, niin totta kun olen Paavolan rusthollin omistaja, en sellaisesta tyhjäkukkarosta vävykseni huoli! Kuuletko sen! Katajan Matin olen määrännyt mieheksesi; kaupat olemme tehneet ja siinä ei sinun vastuksesi pitkällekään auta. Parasta olisi pitkittä mutkitta suostua tahtooni."
"Ei, isäni! Minä en mene Matille, siihen ette voi minua pakottaa," lausui Lyyli rohkeana, nähden nöyristelemisen ja rukouksen voimattomaksi.
"Jassoo, vai niin nyt on asiat," ivasi isäntä ja ilkeästi nauraen jätti hän kammarin.
"Voi, voi!" huokasi Lyyli itkien, "mitä hän aikonee tehdä. Minä näin hänen kasvoillaan ja tunsin äänessään jotakin ilkeätä ja kavalaa. Voi! Hän ei ole enää minulle isä, hän on vierasta hirmuisempi. Se on viinan ansio!" Hän jäi kammariinsa yöksi, joka hänestä tuntui i'ankaikkisuuden mittaiselta.
Isäntä meni vieraansa luokse nauraen.